Henkipossession sosiaaliset ulottuvuudet

-Pinnallinen vilkaisu emootioiden sosiaaliseen konstruktionismiin

Sisältö

1. Johdanto

Seminaarityöni päämäärinä on esitellä sosiaaliseksi konstruktionismiksi kutsuttua sosiaalipsykologian suuntausta sekä osoittaa, miten emootiot ovat ilmiöinä sosiaalisempia kuin arkielämässämme ja individualistisessa (sosiaali-) psykologiassa oletamme. Sosiaaliseksi konstruktionismiksi olen Vivien Burria (2003) mukaillen laskenut myös nk. diskursiivisen psykologian. Sosiaalisen konstruktionismin olen valinnut näkökulmaksi, koska se antaa oivallisen diskurssiposition länsimaisen yhteiskunnan piilorakenteiden kritisoimiseen (Hepburn 2003).

Sosiaalisen konstruktionismin on usein eksplikoitu omaavan radikaaleja tavoitteita muuttaa yhteiskuntaa oikeudenmukaisemmaksi (esim. Gergen 1999). Yhtenä suurimmista ongelmista sosiaaliset konstruktionistit pitävät asioiden ja tiedon essentialisoimista, sillä essentialisointi mahdollistaa ”totuuden” monopolisoimisen ja sitä kautta kaikkien kerettiläisten ja vääräuskoisten syrjimisen ja vähemmistöjen sortamisen (Hepburn 2003).

Emootiot ilmiönä ovat kriittisten sosiaalipsykologien syynin ja mielenkiinnon kohteena juuri siksi, että niitä voidaan pitää (etenkin nyt individualismin aikakaudella (ks. Farr 1996) ) essentialismin linnakkeina. Emootioita voidaan käyttää verukkeena esimerkiksi erilaisiin poliittisiin kantoihin tai päätöksiin (”päätös tuntuu hyvältä / turvalliselta / luotettavalta”). Esimerkiksi ”henkisestä” kivusta ja särystä voidaan velvoittaa maksamaan vahingonkorvauksia tai ihmisiltä voidaan pimittää tietoa, koska tiedon katsotaan voivan aiheuttaa emotionaalista järkytystä. Aiheesta ovat kirjoittaneet lisää esimerkiksi Dennis Fox nettisivuillaan ja Alexa Hepburn (2003) helppolukuisessa oppikirjassaan.

Jokaisen sosiaalipsykologin olisi hyvä tietojensa ja taitojensa karttuessa tuntea velvollisuutta osallistua oikeudenmukaisemman yhteiskunnan rakentamiseen. Viime aikoina tätä vastuuta on perusteettomasti sysätty mm. sosiologeille, sosiaaliantropologeille, politologeille ja ympäristötieteilijöille. Sosiaalinen konstruktionismi on yksi monista teoreettisista välineistä, jotka voivat auttaa ottamaan kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Sosiaalisessa konstruktionismissa ja muissa kriittisen sosiaalipsykologian haaroissa (esim. feminismi) on valtava potentiaali asioiden muuttamiseen, kunhan se vain saadaan aktivoitua. Toivon, että tämä radikaali ”uusi” näkemys palauttaisi sosiaalipsykologeille välineet kritisoida yhteiskuntaa sosiologeja analyyttisemmin.

2. Mitä emootiot voisivat olla?

Rom Harré (1991, 143) on määritellyt emootiot seuraavasti: ”Emotions are and always have been the bodily enactments of mainly moral judgements and attitudes”. Harrén määritelmä on kuitenkin suppea, sillä esimerkiksi Parrott’n (2004, 5) mukaan emootioista ei ole yhtä ainoaa määritelmää, josta oltaisiin yksimielisiä. Kenneth Gergen (2001, 91) onkin sitä mieltä, että koska emootioista ja niiden määrittelyistä on suurta kiistaa, ei niiden olemuksesta – tai edes olemassaolosta – olla selvillä. Jos tiedettäisiin mitä emootiot ovat, niistä ei olisi mitään syytä käydä debattia. Tässä hän vetoaa siihen, että historian eri vaiheissa esim. Aristoteles (Retoriikka ~300 e.a.a.), Hobbes (1651), Darwin (1872), Tomkins (1962) ja Izard (1977) tunnistivat eri ilmiöitä emootioiksi. (Gergen 1999,108; Gergen 2001, 91 – 92).

2.1. Emootioteorioiden jaotteluita ja perinteisiä emootiokäsityksiä

Emootioteorioita on eroteltu joko kahteen (Mallon et al, 2000) tai kolmeen (Parrott, 2004) ryhmään riippuen tutkijasta. Mallonilla et al.(2000) teoriat on jaettu individualistiseen (tai evolutionistiseen) ja sosiaaliseen, kun taas Parrott (2004; 9, 11, 15 ) jakaa emootioteoriat konstruktivistisiin, fysiologisiin ja kognitivistisiin emootioteorioihin. Perinteisillä emootiokäsityksillä tarkoitan tässä yhteydessä fysiologisia ja kognitiivisia emootioteorioita ja niiden näkemyksiä.

Kognitiiviset emootioteoriat pohjautuvat lähinnä Robert Zajonkin ja Richard Lazaruksen keskinäisiin kahinoihin, joissa suurinta riitaa on käyty siitä, edeltääkö emootio kognitiota vai toisinpäin sekä siitä, ovatko kognitio ja emootio yhden sijasta kaksi prosessia ja ovatko ne yhtenäisiä vai erillisiä (Eysenk et al. 2001, 489–493; Parrott 2004, 12-14). Näkemyksiä ja tutkimustuloksia on sekä puolesta että vastaan niin paljon, ettei ”totuudesta” ole mitään varmuutta (ks. Parrot 2004; Eysenk et al. 2001, 489–494 ).

Lazarus (1966; ref. Parrott 2004, 12) perustaa teoriansa siihen havaintoon, että kun eri ihmisryhmille näytetään emotionaalisesti pahoinvointia aiheuttava video, se saa aikaan erilaisia reaktioita sen mukaan, miten videon katsojia on ohjeistettu arvioimaan (appraisal) kuvamateriaalia. Esimerkiksi eräässä tutkimuksessa yksi koeryhmistä ohjeistettiin katsomaan filmi intellektuellilla tavalla, jolloin heidän reaktionsa veriseen videoon poikkesivat kontrolliryhmän reaktioista. Zajonkin (1980; Ref Eysenk et al. 2001, 490 – 491 ja Parrott 2004, 11 – 13 ) vastakkainen näkemys perustuu kokeisiin, joissa koehenkilöille esitettiin aistikynnyksen alittavia ärsykkeitä ja tutkittiin, miten ne vaikuttavat sen jälkeiseen toimintaan. Lazaruksen mukaan siis kognitio edeltää emootiota, kun Zajonk katsoo asian olevan päinvastoin.

Useat teoreetikot ovatkin esittäneet, että tappelu siitä, kumpi vaikuttaa kumpaan (emootio kognitioon vai kognitio emootioon) ja siitä ovatko kognitio ja emootio erillisiä prosesseja, perustuu virheelliseen a priori -oletukseen, että niiden pitäisi olla erillisiä (Eysenk et al. 2001, 493) . ”Emootio ja kognitio ovat yhtä erottamattomia kuin aallot siitä vedestä, jonka pinnalla ne esiintyvät (Power ja Dalgeleish 1997, 67; Ref Eysenk et al. 2001, 493).”

Perinteisiin emootioteorioihin kuuluvat kognitiivisten teorioiden lisäksi fysiologiset emootioteoriat. Niistä klassisimpia edustavat mm. William James (1890) ja Charles Darwin(1872). Nykyisessä fysiologisessa emootiotutkimuksessa puhutaan sentraalisesta lähestymistavasta. Fysiologiaa painottavat tutkijat pitävät limbistä järjestelmää aivoissa tunne-elämän keskuksena. Heidän näkemyksensä perustuvat limbisen järjestelmän vaurioiden tutkimiseen sekä havaintoon, että mielialaa muuttavat psykofarmakot ja huumausaineet aktivoivat limbistä järjestelmää. (Parrot 2004, 17.) Perinteisesti emootiot on länsimaissa hahmotettu binäärisesti1 , etnosentrisesti2 ja androsentrisesti (mieskeskeisesti) (Gergen 1999, 107 - 111; Gergen 2001, 91-93). Androsentriseen lähestymistapaan sisältyy Gergenin (1999) mukaan emootioiden hahmottaminen binäärisinä ja erityisesti naiseuteen liittyvinä. Emootiot ovat jotakin sisäistä, irrationaalista, privaattia, alkukantaista, johon ei voi vaikuttaa. Miehisyyteen liitettyjä ominaisuuksia ovat puolestaan olleet erityisesti rationaalisuus, hallinta, tehokkuus ja vastuullisuus, ei emotionaalisuus. (Mts. 108-109).

Etnosentrismi taas ilmenee a priori -oletuksena; sanojen tunne ja emootio olemassaolon katsotaan todistavan, että ilmiö on todella olemassa kielestä ja kulttuurista riippumatta. Se, että omassa kielessämme on sana tunne ei kuitenkaan anna perusteita olettaa, että sama ilmiö ilmenisi sellaisenaan universaalisti. Parrott (2004, 9) kyseenalaistaa universaaliolettamuksen ja toteaa, että Paul Ekmanin ilmetutkimukset on nykypäivänä asetettu epävarmaan valoon mm. Fridlundin tutkimusten (1994) johdosta. Myöskään Rom Harrén (ref. Ylijoki 2001, 245 – 246 ) mukaan emootiot eivät ole universaaleja.

2.2 Sosiaalinen konstruktionismi ja sen näkemys emootioista

Sosiaalinen konstruktionismi (esim. Gergen 1999; Hepburn 2003; Edwards 1999) pyrkii kyseenalaistamaan ja rikkomaan perinteisen käsityksen emootioista irrationaalisina ja yksityisinä objekteina, joilla on jokin muuttumaton ”aitous”, ts. essentia. Sosiaalisen konstruktionismin tieteenfilosofia pohjautuu pitkälle relativismiin3 , jonka pätevimpiä puolustuspuheita edustaa klassikoksi muodostunut artikkeli Death and Furniture (Edwards et al. 1995). Perinteisempi psykologia sitä vastoin nojaa näkemyksissään kartesiolaisen dualismin perinteeseen, individualismin ideologiaan ja tieteenfilosofiassaan realismiin4 (ks. esim. Burr 2004, 1-33; Harré 1998).

Edwardsin et al. (1995) suurin anti on siinä, miten he osoittavat, että käsityksemme siitä, mitä pidetään sopivana tapana jäsentää todellisuus, on pelkkä sosiaalinen sopimus. Se, että edessäni oleva pöytä, johon kalautan polveni, vaikuttaa kiinteältä, on täysin suhteellista. Jos olisin neutriino tai gravitoni, sujahtaisin vaivatta huokoiseksi muuttuneen pöydän läpi. Yhtä lailla on mielivaltaista sijoittaa emootiot, tunteet, mielialat ja muut sellaiset ainoastaan mielen sisäisiksi asioiksi. Jos emootiot olisivat jotain täysin privaattia ja individualistista, meillä ei olisi pienintäkään mahdollisuutta ymmärtää toisiamme, puhumattakaan toisista kulttuureista (Fay 1996, 199– 222, 223–245; Gergen 1999, 147 ).

Vivien Burr (2003, 127–129; 2004, 127) nojaa Harréen ja Gillettiin (1994, 146 - 147) vastaavanlaista ilmiötä painottaessaan. Se, että haukotteluamme ja siihen liittyviä venyttelyjä (kehollisia ilmaisuja) ei pidetä emootioina tai tunteina, jotka kertoisivat väsymyksestämme (sisäinen tila), on täysin mielivaltainen päätös. Burr (2004) onkin sitä mieltä, että emootiosta tulee sosiaalisesti hyväksytty emootio vasta kun siihen mielletään liittyvän osaltaan moraalinen tai sosiaalinen teko. Emootio kuitenkin on jo sellaisenaan (kursiivi Burrin) arvostelma eli sosiaalinen teko. ”Ei ole tarpeen olettaa, että tiedolliset tai emotionaaliset rakenteet toimisivat välittäjinä (sisäisten) tunteiden tai ajatusten ja (ulkoisten) ilmaisujen kesken”. (mt, 127.)

Rom Harré (1998) on samaa mieltä Burrin kanssa. Hänestä on turha olettaa, että diskursiivisten ilmiöiden5 takana olisi jokin kognitiivisten prosessien varjomaailma. Ihmiset (ja emootiot) ovat Harrén (1991; 1998; 1999, 97–112) mukaan ruumiillistettuja (embodied) asioita, jotka ilmentyvät diskurssissa: ”The last thing they are is immaterial substances (Harré, 1998)”. Mitään ”kognitiivista tasoa” on siis turhaa postuloida tyhjästä6 .

3. Sosiaalisen konstruktionismin lähtökohtia

Sosiaalinen konstruktionismi nojaa todisteissaan pitkälti kielitieteeseen, kirjallisuustieteeseen, postmoderniin filosofiaan, sosiologiaan sekä historian- ja kulttuurintutkimukseen (Gergen 1999, 2001; Burr 2003, 2004; Hepburn 2003; Ylijoki 2001, 245 - 246). Siinä ihminen nähdään läpeensä sosiaalisena olentona, joka tulee vasta yhteiskunnan jälkeen ja syntyy maailmaan, jossa esineet, ihmiset ja asiat ovat jo valmiiksi jäsentyneet kategorioihin kielen, narratiivien ja tekstien kautta (esim. Gergen 1999; Hepburn 2003, Burr 2003). Sosiaalinen konstruktionismi tuokin nämä ja monet muut rinnakkaistieteiden loppupäätelmät osaksi sosiaalipsykologiaa.

3.1. Relational being

Gergen (1999) esittelee mm. Mikhail Bakhtinin (1986) 1930-luvulla kehittelemää kirjallisuustieteen teoriaa ja nostaa siitä esiin suhteellisen olemisen (relational being) käsitteen. Termi kannattelee ideaa siitä, että ihminen syntyy osaksi historiallista ja kulttuurista jatkumoa, jossa hän joutuu omaksumaan kielen ja sen rakenteet, jotta kykenee toimimaan merkityksellisesti suhteessa muihin kulttuurinsa ja aikakautensa edustajiin (mts. 130–133). Ihminen ei elä historiallisessa tyhjiössä, jossa hänen tekonsa ilmenisivät irrallisina ja järjettöminä suhteessa ympäristöön. Esimerkiksi ilmaisu tai lausuma (utterance) Tämä on hyvää on suomen kieltä; lausuma, joka koostuu monista tietyistä äänteistä (foneemeista), jotka muodostavat tietyn sanan jne. Kuitenkin sanojen merkityksellisyys havainnollistuu vasta tilanteen myötä. Tämä on hyvää ei tarkoittaisi papukaijan hokemana tyhjässä huoneessa juuri mitään. Kuitenkin jos Tämä on hyvää on Jannen tokaisu Petrille, kun molemmat istuvat kalliolla aurinkoisena päivänä ja pitävät kädessään jäätelötuutteja, tuo lausuma saa kokonaisvaltaisen merkityksen. Tokaisu on oikealla paikallaan tilanteessa, jossa se 1) viittaa yhteiseen kokemukseen jäätelön mausta ja 2) on kieltä, joka on muotoutunut tuhansien vuosien saatossa sekä jossa se 3) on tarkoitettu nimenomaan Petrille, sillä hetkellä kun molemmat syövät jäätelöä. Kieli ja tilanne, jossa kieltä käytetään, on bakhtinilaisittain ajateltuna siis osa merkityksellisyyden ajallista jatkumoa. Historia ei ole jotain joka syntyy, vaan jotain mitä tehdään ja jota ylläpidetään vuorovaikutuksessa.

Gergen (1999) tuo suhteellisen olemisen termin täydentämään meadilaista, fenomenologista ja kulttuuripsykologista ajattelua. Suhteellinen oleminen sijoittaa emootiot ihmisten väliin. Emootioista tulee jotakin, mitä tehdään ja jotain jolla on merkitys arkielämän tapahtumissa sen sijaan, että ne olisivat jotakin mitä tunnetaan vain privaatisti (mts. 115–138 ). Suhteellisen olemisen myötä tunteet sijoittuvat aina kontekstiin ja panevat toimeen tapahtumia.

3.1.1. Joint Action

Rinnakkaisterminä suhteelliselle olemiselle voisi pitää John Shotterin (esim. 1993a, 38 – 40; 1997) termiä yhteistoiminta (joint action). Shotter (31.03.2005, hänen kotisivunsa) on nojannut tuotannossaan mm. Voloshinoviin, Wittgensteiniin ja Vygotskiin. Yhteistoiminta pitää sisällään ajatuksen siitä, ettei käyttäytymisemme ole määräytynyt luonteestamme, aikomuksistamme tai suunnitelmistamme, vaan tilanteesta ja sen luomista vaatimuksista.

”Toisin sanoen, he jotka ovat osallisena yhteistoiminnassa(joint action) luovat uniikin, uuden, olosuhteellisesti sopivia tilanteita toistensa väliin. Nämä tilanteet eivät edes välttämättä pidä sisällään materiaalisia objekteja, mutta ne ovat tilanteina ikään kuin materiaalisia, mistä kumpuaa tilanteiden moraalinen voima luoda sellaisia asioita kuten sitoutumisia ja lupauksia. Heille jotka ovat mukana tilanteessa (’situation’) on tunne siitä että heitä vaaditaan mukautumaan asioihin (’things’) tilanteen sisällä. Ei tilanteiden materiaalisten olemusten takia vaan siksi, koska kutsumme toisemme, moraalisesti, tunnustamaan ja kunnioittamaan sitä, mikä on välillämme. Joten, tilanteet eivät ole ”sinun” eivätkä ”minun” vaan tilanteet muodostuvat jostakin sellaisesta mitä me molemmat siihen tuomme, tilanne on ”meidän” ”

Tilanne on se areena jossa koen että minä (I) olen tehnyt oman (my) panostukseni ja jossa sinä tunnet että sinä olet tehnyt omasi. Mikäli tämä ei ole asian laita, minusta tuntuu silloin että joudun elämään sinun todellisuudessasi tai sinusta tuntuu, että sinun pitää elää minun todellisuudessani [...]. Nämä mahdollisuudet panostaa tai olla panostamatta sosiaalisten todellisuuksien konstruktioon, ovat sitä mistä (sosiaalisissa)tilanteissa kamppaillaan. [...] On tärkeää että meillä kaikilla on äänemme konstruktion prosessissa, ja että meihin suhtaudutaan sopivalla vakavuudella” (Shotter, 1997)

Yhteistoiminnalliset tilanteet ovat spontaaneja ja koostuvat usein tiedostamattomista, vaikkakin havaittavista aineksista, kuten ilmeistä ja äänenpainoista (Shotter 1993b, 47; ref. Burr 2004, 147). Burrin (2003, 127) ja Edwardsin (1999, 282) mukaan emootiot ovat retorisia keinoja, joilla on tarkka paikkansa diskurssin (~yhteistoiminnan) sisällä.

3.2. Tilannesidonnaisuus

Sosiaaliset konstruktionistit (Gergen, 1999; Stearns 1995; Edwards 1997, 1999; Burr 2004 ja Harré 1998; 1991) korostavat kaikki sitä, miten tilanteeseen on joko sopivia tai epäsopivia reaktiotapoja. Burr (2003, 128) nojaa Stearnsiin (1995) kertoessaan siitä, miten esimerkiksi vihan tunne määräytyy kontekstin mukaan. Vihamme (anger) ilmenee täysin eri tavalla sen mukaan, olemmeko vihaisia pomollemme vai poikaystävällemme, olemmeko julkisella paikalla vai jossakin yksityisessä tilanteessa. Lisäksi moraalisen vihan herättäneen teon luonne vaikuttaa tietenkin vihan ilmaisuun. (Stearns 1995.) On siis täysin suhteellista, onko kyseessä yksi viha vai monta erilaista kokemusta. Gergen (1999) taas ottaa esimerkiksi perheillallisen. Kesken ruokailun ei voi nousta seisomaan ja huutaa kovaan ääneen: ”Olen helvetin vihainen (I am mad as hell)!”. Tällainen käytös tulkittaisiin suorastaan röyhkeäksi. Tilanne olisi täysin toinen, jos joku julkisesti solvaisi meitä. Silloin olisi pakko osoittaa suuttumusta, ellei haluaisi aiheuttaa kummastusta kanssaeläjissään.(Mts 136–137 ).

Gergenin huomiosta päästään siihen, miten emootioiden diskurssia voidaan käyttää vallan välineenä. Edwards (1997, 194; 1999, 283) on jaotellut kymmenen eri diskursiivista keinoa käyttää emootioita. Palaan niihin myöhemmin tarkemmin, mutta tässä kohdin nostan esille yhden tavoista. Kymmenes tapa käyttää emootioita, joka pohjautuu dikotomiaan aito–epäaito, on väittää toisen ihmisen tunteita epäaidoiksi tai tukahdutetuiksi. Tällaisiin tilanteisiin voi törmätä rikkoessaan tunneilmaisun sääntöjä tietoisesti, tai kun ei syystä tai toisesta suostu astumaan siihen rooliin, jonka toiset asettavat. Harré (1991, 143) tarjoaa esimerkkitilanteeksi hautajaisia, joissa on pakko ottaa surullisen emootion ilmaisullinen rooli, jotta ei joudu moraalisen paheksunnan kohteeksi. Gergen (1999, 79) viittaa Garfinkelin (1967) normirikkomuskokeisiin ja nostaa esimerkiksi tilanteen, jossa A kohteliaasti kyselee B:n vointia, jolloin B esittää vastakysymyksen: ”mitä tarkoitat hyvinvoimisella?”, jolloin A ärtyy suunnattomasti. Gergen (1999, 147) jatkaa vielä arkielämän esimerkillä, jossa A sanoo B:lle voivansa huonosti johon B tokaisee: ”sepä kivaa”. Seurauksena A suuttuu B:lle, kun tämä ei osoita empatiaa.

Emootioilla on siis selvästi ajallinen paikkansa ja niillä ylläpidetään valtarakenteita7 . Nuo valtarakenteet tulevat näkyviksi eritoten silloin kun niitä rikotaan. Meillä ei ole juurikaan valinnanvaraa arkielämämme diskursseissa sen suhteen, miten ilmaisemme emootioitamme: Olemme sosiaalisesti pakotettuja reagoimaan oikealla tavalla.

Harré (1991; 143-160; 1998) havainnollistaa myös tarkemmin sitä, miten emootioilla on sopivia ja epäsopivia tilanteita, joissa niitä voidaan kokea. Nolostuminen ja häpeä ovat samankaltaisia vahvasti kehollisia emootioita, joiden viriämiseen ja tulkintaan tilanne liittyy. Emootioiden tulkinta on olennainen osa emootiota.(mt, 145-160) Nolostuminen voidaan tulkita viestiksi, joka ilmaisee pahoittelua aiheutuneesta vahingosta, ja viha (anger) voi olla protestoimista tai syyttelyä(Harré 1998). Hänen (Harré 1998) mukaansa näillä diskursiivisilla teoilla on aina seurauksia ja merkityksiä, vaikka niitä tehtäisiin yksin. Harrén (2002) mielestä kognitiivinen (diskursiivinen8 ) toimintakin on pohjimmiltaan sosiaalista, koska se toimii sosiaalisten symbolien kautta.

Suhteellisen olemisemme tai yhteistoiminnallisen elämämme takia emootiot eivät siis ole jotakin irrationaalista, sisäistä tai kontrolloimatonta. Ne ovat luonteeltaan sosiaalisia konstruktioita, jotka ovat retorisia ja diskursiivisia toimenpiteitä, yhteisiä tekoja, joilla on sopiva paikkansa ja hetkensä.

4. Todistusaineistoa

Kuten edellä todettiin, sosiaalinen konstruktionismi nojaa todisteissaan lähitieteiden saavutuksiin ja pyrkii integroimaan ne osaksi sosiaalipsykologiaa. Sosiaalinen konstruktionismi on pyrkimyksiltään monitieteinen sosiaalipsykologian osa-alue, joka on sosiaalipsykologiaa ”sanan tiukemmassa merkityksessä” (Burr 2004, 150).

Vaikka hetkittäin voi tuntua siltä, että sosiaalinen konstruktionismi hylkää materiaaliset todisteet (kuten hermoston rakenteen) keskittyessään sosiaalisiin ilmiöihin ja rakenteisiin, täytyy kuitenkin todeta, että relativistinen tieteenfilosofinen kanta ei kuitenkaan ole ihan näin tyhmä. Materiaalista maailmaa ei välttämättä kiistetä; sitä ei vaan pidetä niin yksinkertaisena kuin (naiivi) realismi antaa olettaa9 . Mellon et al. (2000) ja Parrott (2004) ovatkin sitä mieltä, että perinteiset emootioteoriat vaativat sosiaalisen konstruktionismin näkökulman täydentämään jo olemassa olevia näkemyksiä, ollakseen toimivia teoreettisia kokonaisuuksia.

4.1. Kielen analyysiin perustuva näyttö

Myös Rom Harré (1998), John Shotter (1997) ja erityisesti Derek Edwards (1997; 1999) ovat esitelleet teorioita siitä, miten kieli jäsentää ihmisten suhteita toisiinsa. Harré (1998) erottelee kielen sosiaalisia aspekteja neljään kategoriaan osoittaakseen sen, miten kielen avulla todellisuus koetaan eri tavalla eri kulttuureissa. Hänen hahmotelmansa taustalla kummittelevat Vygotski ja Wittgenstein.

Nämä kielelliset analyysit tukevat Shotterin (esim.1997) yhteistoiminnallisuuden ja Gergenin (1999) suhteellisen olemisen teoriaa. Harrén (1998) käsiteanalyyttisen jaon esittelyn tarkoituksena on havainnollistaa samaa asiaa, jota olen pyrkinyt alleviivaamaan koko kirjallisuuskatsauksen ajan. Emootiot ovat sosiaalisia, alati muovautuvia, ja sijoittuvat ihmisten väliin. Niitä ei voida dikotomisesti jakaa rationaalisiin ja irrationaalisiin, aitoihin ja epäaitoihin jne.

4.1.1. Kielen sosiaalisia kategorioita Harrén mukaan

1) Ensimmäinen kategoria on ensimmäisen persoonapronominin (minä) käyttö ilmaistaessa avaruudellista (ja ruumiillista, embodied ) sijoittumista toiseen nähden. Tätä ilmaisua käytetään silloin kun kuvaillaan mitä nähdään, kuullaan tai haistetaan raportoidessa siitä jollekin toiselle.
2) Toinen kategoria pitää sisällään ensimmäisen ja toisen persoonapronominin käytön. Ne viittaavat moraaliseen voimaan ja toimijuuteen (agency), jota yksittäinen lausuma pitää sisällään suhteessa moraaliseen järjestykseen tai yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Englannin ”I” pitää sisällään sitoutuneisuuden muun lausahduksen sisältöön esim. ”I have a lorry” [esimerkki omani]. Avaruudellisen sijoittumisen sijaan toinen kategoria ei ilmaise ainutlaatuista paikkaa sosiaalisissa ja moraalisissa kaavoissa, jotka välttämättä siirtyisivät elämänvaiheesta toiseen. (Harré, 1998) Toisin sanoen ”I” ei välttämättä omista kuorma-autoa huomenna.
3) Kolmas kategoria ilmaisee sosiaalista statusta tai hierarkiaa. Esimerkiksi teitittelyä voisi pitää jäänteenä kolmannesta kategoriasta. Kuitenkaan englannin tai suomen kielessä ei ole voimakkaita statusilmaisuja kuvaavia sanoja enää jäljellä samalla tavoin kuin esimerkiksi Japanissa. Japanissa ensimmäisen persoonapronominin valinta sen suhteen, onko toinen henkilö ylemmässä vai tasa-arvoisessa asemassa puhujan kanssa, on tärkeää. Kun japanilainen viittaa itseensä (ensimmäisellä persoonapronominilla) sanalla ’watakushi’ sanan ’watashi’ sijaan, hän samalla vahvistaa omaa asemaansa. Mikäli hän käyttäisi sanaa ’watashi’ viitatessaan itseensä ensimmäisenä persoonana, hän osoittaisi samalla kunnioitusta toiselle tämän korkeamman aseman vuoksi. (Harré, 1998.)

Tähän kolmanteen kategoriaan ja japanilaisuuteen liittyy olennaisesti amae-emootio, jota ei länsimaista löydy. Amae on jotakin ylemmän ja alemman sosiaalisen statuksen omaavan välillä (äiti-lapsi, opettaja-oppilas jne). Se on positiivinen riippuvuussuhde, jossa on mukana rakkauden kaltaista kokemista ja hemmottelua. (Smith & Nomi, 2000; Gergen 1999, 136)
4) Neljännen kategorian tarkoitus on osoittaa persoonapronominien ja kielellisten viittausten suhde tilanteisiin. Neljättä kategoriaa ei löydy indoeurooppalaisista kielistä. Harré nostaa esiin indonesialaisen kawin kielen jossa persoonapronominit ovat herkkiä muuttumaan tilanteiden mukaan (Muhlhausler ja Harré 1993; Ref Harré 1998).

Nämä neljä kategoriaa ovat olennaisia sen suhteen, miten hahmotamme suhdettamme toisiimme. Individualismin ideologian kasvun myötä länsimaissa ihmiset ovat tulleet yhä sokeammaksi sen suhteen, miten heidän läpikotaisen sosiaalinen luonteensa vaikuttaa heihin ja heidän tapoihinsa tehdä asioita (Burr 2004), esim. emootioita.

4.1.2. Emootioiden diskurssista ja niiden retorisesta ulottuvuudesta

Derek Edwards (1997, ref. Hepburn 2003, 170-174; Edwards 1999) on diskurssianalysoinut mm. perheterapiaistuntoja ja sanomalehtien kirjoituksia prinsessa Dianan kuolemasta. Hän on aineistoanalyysinsa pohjalta ehdottanut kymmentä väljähköä luokkaa, joihin yleisimmän emootioiden diskursiiviset teot voidaan jaotella. Hän (Edwards 1999, 282) ei kuitenkaan pidä näitä jaotteluja kiveen hakattuina luokkina. Edwards (1997, 196. ref. Hepburn 2003, 170) näkee kuitenkin emootiot ylivaltaisena (superordinate) kategoriana, jonka alle on sijoitettu niinkin erilaisia tekoja ja ilmiöitä kuin esimerkiksi viha, yllätys, tunne (feeling), reaktiot ja asenteelliset päätelmät10 . Esittelen seuraavaksi muutamia niistä diskurssiluo-kista, joihin emootiodiskurssejamme voisi sijoittaa Edwardsin (1999) mukaan:

6) Kuudes luokka sisältää kaksinapaisen (dikotomisen) käsitteen emootiosta kontrolloitavana tekona tai passiivisena reaktiona. Tässä luokassa on oletus, että sisäistä tunnetta vastaa ulkoinen teko tai että joku kontrolloi sisäisiä intohimojaan. Sanotaan, että jos joku jättää lyömättä tai haukkumatta, hän kontrolloi tällöin emootioitaan. 7) Seitsemäs luokka pitää sisällään vastakkainasettelun luonnollisen ja sosiaalisen (moral) kanssa. Tässä luokassa voidaan pitää emootioita alitajuisina, automaattisina, somaattisina reaktioina tai vastaavasti sosiaalisina päätelminä. Koska tämä luokka pitää sisällään selvästi kehollisia ilmiöitä, niitä voidaan tarpeen mukaan synnyttää.

Viides diskursiivinen luokka 5) asettaa vastakkain tilannekohtaisen ja dispositionaalisen. Tämä luokka on erityisen käytännöllinen arkielämän retoriikassa. Kun joku käyttäytyy emotionaalisen räiskyvästi, voimme asemoida (dispositioida) hänet pysyvästi tunteelliseksi henkilöksi tai sitten voimme ymmärtää hänen hetkellistä ”puuskaansa”.

Yhdeksäs 9) ja kymmenes luokka 10) ovat hieman päällekkäisiä, joten käsittelen niitä yhdessä. Vastakkainasetteluna ovat rehellinen – valheellinen (fake) sekä yksityinen – julkinen. Ajattelemme että henkilön ”oikeat” emootiot ovat niitä, jotka voidaan tuntea henkilökohtaisen kokemuksen perusteella tai jotka voidaan ulkoisen käyttäytymisen perusteella tulkita sellaisiksi (tai väittää, että ulkoiset eleet olivat valheellisia). Näissä luokissa oletetaan, että tunteet ovat perustaltaan jotenkin aitoja ja spontaaneja ja että jos tunteitaan yrittää peittää, ne jotenkin ”vuotaisivat” harkittujen ja kontrolloitujen eleiden ja sanojen läpi. Edwards korostaakin miten näissä luokissa se, miten tunteita kuvataan diskurssissa, lopulta määrää niiden luonteen.

Edellä mainituilla diskurssiluokilla ihmiset rakentavat tilanteiden kulun, luonteen ja kausaaliattribuutiot. Tunneretoriikan luokkia voidaan yhdistellä eri tavoilla. ”Oikeita” tunteita voidaan edellä kuvattujen dikotomioiden varjossa pitää henkilökohtaisina kokemuksina, joilla kiistetään, että mikään niistä johtuisi ”pinnallisista” käyttäytymisilmiöistä. Vastaavasti ihmisen tunteita voidaan myös väittää valheellisiksi, kun diskursoidaan asia siten, että sisäistä tilaa ei muka vastaa ulkoinen käytös. (Edwards, 1999, 283)

4.2. Historiatieteellinen näyttö

Thomas Hobbes (1651 [1999, 64-88] ) on eritellyt passioiksi (eli tahdonvaraisten liikkeiden sisäiseksi alkuperäksi) pyrkimyksen, halun, rakkauden, tahdon, taikauskon, nälän, piittaamattomuuden, pikkusieluisuuden, paniikin, häpeän ja kymmeniä muita asioita. Mielenkiintoista Hobbesin määritelmissä on se, miten 1600-luvun merkit (eli sanat) ovat samoja kuin meillä 2000-luvulla, mutta osa merkityksistä (sanojen sisällöstä) erilaisia. Esimerkkeinä mainittakoon: ”Suru, jonka aiheuttaa jonkin kyvyn puutteellisuuden ilmeneminen on häpeä, se passio, joka ilmenee punastumisena” sekä : ”Ilo jonka aiheuttaa kuvitelma omasta voimasta ja kyvystä on mielenylennystä jota sanotaan itsetyytyväisyydeksi. Jos se perustuu kokemukseen omasta aikaisemmasta toiminnasta se on sama kuin itseluottamus, mutta jos se perustuu toisten imarteluun tai vain nauttimista varten itse keksitty, niin sitä sanotaan turhamaisuudeksi.”( Hobbes 1999, 70-71.) Kuinka moni meistä olisi nykypäivänä valmis pitämään turhamaisuutta ilon muotona, tai häpeää surun muotona? Entä kuinka moni meistä olisi valmis pitämään nälkää tai taikauskoisuutta emootiona?

1400-luvulla oli Parrott’n (2004, 10) mukaan erityinen accidie-emootio, joka on sittemmin kadonnut kokonaan, eikä löydy enää esim. Hobbesin (1651) teoksesta. Accidien tunne heräsi kun yksilö tylsistyi suorittamaan uskonnollisia velvoitteitaan (Parrott 2004, 10). Accidieen liittyi tylsyyden lisäksi myös surua siitä, että epäonnistui saattamaan velvoitteensa loppuun. Emootio oli voimakkaasti sitoutunut sen ajan sosiaalisiin oloihin ja koko emootion kokeminen oli jo itsessään syntiä (mt., 10).

4.3. Kulttuuriantropologinen ja etnologinen näyttö

4.3.1 Ifalukit

Eniten käytettyjä etnologisia todistusaineita ovat Cathrine Lutzin (1988, ref. Parrot 2004, 10; Gergen 1999) kirjoitukset ifalukeista. Ifalukien koko yhteiskunta ja poliittinen järjestelmä perustuu heidän kokemukselleen siitä, miten emootiot ovat jotain mitä tehdään. Tärkeimmässä asemassa ovat emootiot ker, song ja metagu. Ifalukien kohdalla ei ole mahdollista erottaa emootioita niiden ilmenemismuodosta. (Lutz 1988, 157-202 ref. Mellon et al, 337 - 339)

Ifalukeilla on kolme ilmaisua erilaisille ärtymyksen ja vihan sekaisille emootioille, joista vain yksi on song. Kaksi muuta ovat lingeringer ja tipmochmoch. Lingeringer on ärtyisyyttä, joka kasaantuu pitkän aikavälin kuluessa, kun yksilö kohtaa monia pieniä kiusoja ja vastoinkäymisiä ja tipmochmoch on ärsyyntyneisyyttä siitä, että sairastuu. Mitään yleistä vihan emootion ilmaisua ifalukeilla ei ole.

Song on emootio jonka laukaisee tabun rikkominen tai ker. Song on usein käännetty oikeutetuksi vihaksi, mutta sitä voi tuntea vain toinen konfliktin osapuolista. Ifalukeilla on joskus kiistaa siitä, kummalla on oikeus olla song. Songiin ei kuulu väkivallan ilmaisuja. Kun ollaan song, ei suostuta syömään tabun rikkojan kanssa, eikä tätä katsota silmiin. Pahimmillaan song voi johtaa tabun rikkojan kodin polttamiseen tai itsemurhaan. Kyseessä on siis melko voimakas emootio. (Lutz 1988 167-177; ref Mallon et al. 2000, 337-338)

Songin voi myös saada aikaan ker, joka on amoraalinen emootio, jossa sekoittuvat meidän näkökulmastamme iloisuus ja kiihko / jännitys (excitement) [huomattakoon, miten jo englannin kielen excitement-emootiota on vaikea kääntää yhdellä sanalla]. Ker koetaan miellyttäväksi olemisen / tekemisen muodoksi. Ker on kuitenkin moraaliton, sillä kun ihminen on ker, hän voi hyväntuulisuuskiihkossaan käyttäytyä tabuja rikkoen tai olla pelkäämättä pelättävinä pidettyjä asioita.(Lutz 1988, 167; 176-203; ref Mallon et al. 2000, 337-338)

Kun ker tai taburikkomus herättää songin, niin sen henkilön, joka oli ker tai rikkoi tabua, on oltava metagu sitä henkilöä kohtaan joka on song. Metagu on pelko / ahdistus, joka on kuitenkin erilaista pelkoa kuin esim. odottamattoman tapahtuman ilmenemisen aiheuttama ”pelko”. Metagu on kuitenkin rauhallista käyttäytymistä, johon saattaa liittyä sakkojen maksua tai lahjojen antamista, jolloin songosapuoli ”unohtaa oikeuttamattoman vihansa”. (Lutz 1988, 167, 176-203; ref Mallon et al.2000, 337- 338.)

4.3.2. Amok ja Wild Pig -ilmiö

Uudessa Guineassa tavallista elämää elävät 20–30 -vuotiaat miehet saattavat ajoittain räjähtää villisika-käyttäytymiseen (wild pig behavior). ”Villisika” voi yllättäen ruveta ampumaan nuolia sivustakatsojia kohtaan, tuhoamaan omaisuutta, tunkeutua asutuksiin ja ryövätä tavaraa. Useamman päivän jälkeen ”villisika” katoaa lähimetsään ja tuhoaa varastamansa tavarat ja palaa kotikyläänsä, eikä kykene muistamaan tapahtumasta mitään. Mikäli hän palaa edelleen villinä kyläänsä, kylässä pidetään sian kesytysfestivaali, jonka rituaalit muistuttavat sikojen kesyttämistä.

Amok on vielä voimakkaampi emootio, jonka seuraukset voivat olla villisikakäyttäytymistäkin tuhoisempia. Kaakkois-Aasiassa, eritoten Malesiassa, alkuperäisväestön miespuoliset henkilöt saattavat vetäytyä koko arkirutiinien ulkopuolelle ja meditoida pitkiäkin aikoja. Yllättäen tällainen mies saattaa sitten ponkaista pystyyn, napata miekan tai veitsen, ja syöksyä kaduille kylvämään tuhoa. Yleensä tuloksena on jonkun elävän olennon murha. Ympärillä olevat ihmiset juoksevat karkuun ja huutavat ”amok, amok”. Kun yksilö on vienyt amokinsa loppuun ja kylvänyt tarpeeksi tuhoa, hän tekee itsemurhan. Jos veitsi on tylsä, hän saattaa puukottaa itseään useaan kertaan. (Gergen 1999, 109.)

Tällaisia esimerkkejä kulttuuriantropologian varastossa olisi vaikka kuinka paljon, joista edelleen esim. ifalukeilla olisi paljon annettavaa. Heillä on fago-emootio, jota meillä ei ole, inuiiteiltä puuttuvat vihan ja väkivallan sekaisten emootioiden ilmaisut, eikä Luzon saarien kansan liget ole yhtään vähemmän monimutkainen kuin song-metagu-asettelu (Gergen 1999, 110; Helkama et al. 2001, 172). Kulttuuriantropologisen aineiston kanssa tekemisissä oltaessa pitäisi kuitenkin varoa etnosentrisyyden sudenkuoppia. Vaikka toiset kulttuurit ovat erilaisia, ei ole mitään syytä pitää niiden edustajia vähemmän tyhminä, villeinä tai omituisina, kuin omammekaan. Roger Keesingiä (1998) lainatakseni ihmiset ovat aivan yhtä rationaalisia riippumatta siitä, missä päin maailmaa he raapivat takamustaan.

5. Lopuksi

Kaiken läpikäymäni aineiston perusteella voisin hyvin yhtyä Harrén, Gergenin, Edwardsin, Burrin, Shotterin, Lutzin ja monien muiden kanssa samaan kuoroon. Eri asiat saadaan näyttämään erilaisilta sen mukaan, miten ne esitetään (diskurssi). Tässä tapauksessa emootioiden pitäminen jyrkkärajaisena kategoriana voi olla jatkotutkimuksen kannalta osa ongelmaa. Onko edes mitään emootioita olemassa indoeurooppalaisen kulttuuripiirin ja kielen ulkopuolella, on mielenkiintoinen kysymyksenasettelu (Hepburn 2003, 170-175). Emootioiden olemassaoloa universaalina yleisinhimillisenä ilmiönä ei ole lainkaan mahdollista pitää varmana tietona (Gergen 1999). Ei ole myöskään mitään syytä olettaa, että se mitä pidämme emootioina, olisi universaali ilmiö. Emootioiden diskurssit pitävät sisällään rikkaan kirjon erilaisia ilmiöitä, jotka ovat aika- ja paikkasidonnaisia. Kulloinenkin tilanne ja ympäristö vaikuttavat siihen, mi-tä ”emootioita” on vai onko niitä ollenkaan. Tässä valossa koen, että voimakkaiden emootioiden tekemisen selittäminen henkipossessioilla tai noituudella on selkeämpää ja ymmärrettävämpää kuin puhuminen jostakin epämääräisestä hötöstä, joka ilmestyy tyhjästä ja joka olisi jotenkin aito tai luonnollinen ”tunteeksi” nimetty juttu.

Lähteet:

  • Aristoteles (300-luvulla e.a.a.) Retoriikka, ei varmaa julkaisuajankohtaa. .pdf-tiedosto
  • Bakhtin, M.M. Speech Genres and Other Late Essays. Kääntänyt V.W. McGee, Austin TX: University of Texas Press (ref. Gergen 1999)
  • Burr, Vivien (2003). Social Construction. 2., uudistettu laitos. Oxford: Blackwell
  • Burr, Vivien (2004). Sosiaalipsykologisia ihmiskäsityksiä. Tampere : Vastapaino
  • Darwin, Charles (1965). Expression of Emotions in Man and Animals. Chicago : University of Chicago Press
  • Edwards, Derek – Ashmore, M. And Potter T. (1995). Death and Furniture: The Rhetoric, politics and theology of the bottom line arguments against relativism, History of the human Sciences, 8, 25-49
  • Edwards, Derek (1997). Discoursive Psychology. London: Sage Publishing ref. Hepburn(2003)
  • Edwards, Derek (1999). Emotion Discourse Culture and Psychology Vol. 5 271-291: Sage Publications
  • Eysenk, Mark and Keane Mark T. (2001) Cognitive Psychology 4th edition. New York : Psychology Press
  • Farr, Richard (1996) Roots of Modern Social Psychology. Oxford: Blackwell
  • Fay, Brian(1996). Contemporary Philosophy of Social Science. Bodmin, Cornwall: Blackwell Publishing
  • Fridlund, A. J. (1994). Human Facial Expression: An Evolutionary View. San Diago, Ca: Academic Press. (ref. Parrot 2004)
  • Garfinkel, Harold (1967) Studies in ethnomethodology. Engelwood Cliffs, Nj: Prentise Hall ref. Gergen (1999)
  • Gergen, Kenneth (1999). An Invitation to Social Construction. London : Sage Publishing
  • Gergen, Kenneth (2001). Social Construction in Context. London : Sage Publishing
  • Harré, Rom (1991) Physical Being. Oxford: Blackwell
  • Harré, Rom Gillett (1994) The Discursive Mind . Lontoo : Sage (ref. Burr 2003; Burr 2004)
  • Harré, Rom (1998) The Rediscovery of the Human Mind. On line -dokumentti : http://www.massey.ac.nz/~Alock/virtual/korea.htm
  • Harré, Rom (1999) Discourse and the Embodied Person. Teoksessa: Nightingale ja Cromby, Social Constructionist Psychology a critical analysis of theory and practice
  • Harré, Rom(2002) Cognitive Science – a Philosophical Introduction. London: Sage Publishing
  • Izard, W.E. (1977) Human Emotions. New York : Plenum. (ref. Gergen 1999; Gergen 2001)
  • Helkama, Myllyniemi, Liebkind (2001) Johdatus Sosiaalipsykologiaan, Helsinki : Edita
  • Hepburn, Alexa (2003) An introduction to Critical Social Psychology. London : Sage Publishing
  • Hobbes, Thomas (1985). Leviathan. Tampere : Vastapaino. (Alkup. 1651)
  • James, William (1950[1890]) The Principles of Psychology. New York : Dower Publications. Replikoitu laitos, vastaa sisällöltään alkuperäistä vuoden 1890 julkaisua
  • Keesing, R. & A.J. Strathern(1998) Cultural Anthropology – a Contemporary Perspective, 3., uudistettu laitos. Fort Worth : Harcourt
  • Lazarus, Richard(1966) Psychological Stress and the Coping Process New York : McGraw-Hill (ref Parrott et al. 2001)
  • Lutz, Cathrine(1988) Unnatural Emotions. Chicago: University of Chicago Press
  • Mellon, Rom and Stich, Stephen P, (March 2000). The Odd Couple. The Compatibility of Social Construction and Evolutionary Psychology: Philosophy of Science , 67
  • Parrott, Gerrod(2004). Nature of Emotion. Teoksessa: Brewer - MB & Hewstone, Emotion and Motivation. Bodmin,Cornwall: Blackwell Publishing
  • Power, M., & Dalgeleish, T. (1997) Cognition and Emotion: From order to Disorder. Hove, UK: Psychology Press (ref. Eysenk et al. 2001)
  • Shotter, John (1993a) Conversational Realities. London: Sage Publishing
  • Shotter, John (1993b) Cultural Politics of everyday life. Buckingham : Open University Press
  • Shotter, John (1997) Social Construction of out ’ inner’ lives. On line – dokumentti, luettu useaan kertaan maalis- huhtikuun aikana 2005 http://www.massey.ac.nz/~alock/virtual/inner.htm
  • Shotter, John (2005) Kotisivut : http://pubpages.unh.edu/~jds/
  • Smith&Nomi (2000) Is Amae the Key to Understanding Japanese Culture? On line – dokumentti, luettu huhtikuussa 2005. Electronic Journal of Sociology (2000) http://www.sociology.org/content/vol005.001/smith-nomi.html
  • Stearns(1995) Emotions. Teoksessa R. Harré ja P. Stearns(toim.) Discursive psychology in practice Lontoo : Sage ref. Burr(2004)
  • Raatikainen, Panu (2004) Ihmistieteet ja filosofia. Helsinki : Gaudeamus
  • Tomkins, Sylvia(1962) Affect, Imagery and Consciousness, vol. 1. New York: Springer-Verlag. (ref. Gergen 1999; Gergen 2001)
  • Ylijoki, Oili-Helena(2001) Rom Harré. Teoksessa Vilma Hänninen, Jukka Partanen, Oili-Helena Ylijoki (toim.) Sosiaalipsykologian suunannäyttäjiä. Tampere: Vastapaino
  • Zajonk, Robert(1980) Feeling and thinking : Preferences need no inferences. American Psychologist, 35, 151-171 (ref Eysenk et al. 2001)
  • 1 ~Kaksinapaisesti, eli emootiot on haluttu erottaa kognitiosta siten , että emootioihin yhdistyy tietty kimppu ominaisuuksia ja kognitioon toinen kimppu ominaisuuksia
  • 2 oletus tunnesanastomme universaalisuudesta
  • 3 näkemys tiedon pätevyyden suhteellisuudesta, ks. Fay (1996, 77-84 ) tai Raatikainen (2004, 42-69 ). Sosiaalipsykologiassa relativismia ovat puolustaneet erityisesti Edwards, Gergen, Potter ja Shotter.
  • 4 realismissa uskotaan, että havaittavien ilmiöiden takana on jokin yksi todellisuus, josta ilmiöt ovat peräisin, vaikka niitä ei voida suoraan havaita, ks. Harré (2002) tai Raatikainen (2004, 70 – 84). Sosiaalipsykologiassa (kriittistä) realismia ovat ajaneet Burr, Harré ja Parker.
  • 5 emootiot, muistaminen, kieli, subjektipositioiden neuvottelut, yms., ks. Harré(2002) tai Edwards(1997)
  • 6 Ensimmäisestä kognitiivisesta vallankumouksesta Harré(2002, 63 ) on kirjoittanut näin: ”attempt to spell out equation of brains thinking to computers running programs was a heroic failure”
  • 7 Viittaan tässä nyt foucaut’laiseen tieto / valta -käsitykseen, en marxilaiseen sorto / valta -käsitteeseen. Ks. esim. Gergen (1999, 200-210), Hepburn (2003, 140-141, 144) tai Burr (2003, 6-80)
  • 8 Harré (1998; 2002) ja muut ovatkin kirjoittaneet diskursiivisesta psykologiasta toisena kognitiivisena vallankumouksena. Shotter (http://www.massey.ac.nz/~alock/virtual/bruner.htm) ehdottaa, että tarvittaisiin vielä kolmas.
  • 9 Olen jo edellä viitannut niihin lähteisiin, joihin voi paneutua, mikäli relativismi-realismi-debatti kiinnostaa.
  • 10 tässä Edwards (ks. 1999, 280 - 282) luotaa kulttuuriseen todistusaineistoon, ja hänen tarkoituksenaan on korostaa etnosentrisyyttämme.
 
 

Jätä kommentti