Kirjoitin tämän kirjoituksen 2003 tai 2004 valmistuvalle äidinkielenopettajalle. Hän halusi lyhyen esseen useammalta kaksikieliseltä ihmiseltä, havainnollistaakseen sitä, miten kieli luo kokemuksia. Satu (tuo kyseinen opettaja) on käyttänyt kuulemani mukaan monesti kirjoittamaani ”esseetä” opetuksessaan, laitan sen nyt yleiseen jakoon.

Vihaan äidinkieltäni tataaria, toivoisin, että koko hölmö kieli ei olisi edes olemassa. Ikävä kyllä tuo kieli merkitsee minulle enemmän kuin haluaisin edes myöntää. Kun vaihdan kieltä suomen ja tataarin välillä, en vaihda pelkästään kieltä vaan vaihdan myös identiteettiäni ja tapaani suhtautua maailmaan. Koko persoonallisuuteni ja kokemukseni itseydestäni vaihtuu. Tataarin kieltä käyttäessäni olen lähempänä todellista ”minääni”(jos sellaista edes on olemassa). Olen enemmän se henkilö, joka olin lapsuudessani. Olen avoimempi, iloisempi ja optimistisempi. En myöskään koe tataaria puhuessani puhuvani vieraalla kielellä. Kun puhun Suomea, olkoonkin että olen puhunut sitä kolmevuotiaasta asti, puhun koko ajan vieraalla kielellä. Kuvittele, mitä olisi puhua Englantia koko ajan.

Kun puhun suomen kielellä, olen koko ajan ikään kuin kolmantena persoonana sosiaalisissa tilanteissa. Näen tilanteet kahdesta näkökulmasta samaan aikaan. Olen ikään kuin osallistujana, sekä ulkopuolisena objektiivisena tarkkailijana. En koskaan kykene suomen kielellä tuntemaan samanlaista läsnäoloa todellisuudessa kuin, mitä koen tataaria puhuessani. Suomen kieli on erittelevää, analyyttistä, pilkkovaa ja tarkkaa ilmaisussaan. Tataari taasen on abstraktimpaa, yleisempää, kuin se olisi vesivärejä, verrattuna tussisarjaan(Suomi).

Kaksikielisyys on pikemminkin rasite kuin etuisuus. Ei ole vakiintunutta identiteettiä, ajattelu tapahtuu jatkuvasti kahdella erillisellä tasolla ja en saa kiinni nykyhetkestä. Suomi on kielenä käytännöllisempi kuin tataari, olkoonkin, että tunnen itseni silloin etääntyneeksi sosiaalisista tilanteista. Tataarin kieli on jähmettynyt ilmaisussaan 1900-luvun alkuun. Siinä ei ole moderneja sanoja, kuten elokuvateatteri tai akseli. Kieleni merkitsee minulle lähinnä ylimääräistä vaivaa, ymmärrysvaikeuksia, sekä vieraantuneisuuden tunnetta. Koska Suomi ei ole ensimmäinen kieleni, en ole ilmeisesti koskaan edes oppinut sitä kunnolla. Minulla on hankaluuksia tulkita suomen kielen tunnepitoisia vivahteita. Tataarin kieltä taasen en voi käyttää juuri koskaan tunteideni jäsentämiseen, koska juuri kukaan ei enää kieltä puhu.