Peilaava peli
-Tulkintaa Geertzin tulkinnasta
Clifford Geertz kertoo kukkotappeluartikkelissaan tarinan siitä kuinka hänet otettiin erikoisten sattumusten (ratsian välttäminen) seurauksena osaksi balilaisen kulttuurin sisäistä maailmaa. Kerrottuaan tarinan siitä, miten hän ja hänen vaimonsa välttivät sakon ja ruumiillisen rangaistuksen hän rupeaa kuvailemaan balilaista kulttuuria rinnastaen joitakin sen piirteitä omaamme. Kukkotappelu on samaa kuin kannabiksen tupruttelu yhdysvalloissa 1950-luvulla. Kukot ovat kuin peniksiä, autoja tai arvostettuja lapsia. Kukoilla kuvataan arkikielessä erilaisia miehisyyden ilmaisuja, kukkojen kautta koetaan tunne-elämän voimakkaimpia ilmentymiä, possesiivisia transseja, jumalien kiroamisia, vihaa joka saa repimään kukon kappaleiksi, sekä ottamaan kukkotappelun ratsauksen välttäneen osaksi omaa yhteisöä.
Kukkotappelu on yhtä olennainen osa balilaisuutta kuin magia ja maanviljely. Geertzin kuvailuista päätellen kukkotappelulla on myös maagiaan liittyviä ominaisuuksia ja ulottuvuuksia. Kukkotappeluilla on jopa rituaalinen historia ja kukkotappeluita on järjestetty ennen merkityksellisiä seremoniallisia päiviä jolloin kukaan ei liiku, välttääkseen demonien kosketuksen. Demonit manifestoituvat myös kukkotappelun myötä. Demonit ja kukkotappelun eläimellisen ilmentymän Geertz rinnastaa alitajunnan ja psyyken rakenteen yleiseksi ilmaisuksi. Kukko ja eläimellisyys edustaa freudilaista idiä, egon osaa. Kukko on penis, fallossymboli1.
Kukot ovat miesten juttu. Kukkotappelut ovat balilaisuuden intohimoinen symboli. Ne on puritaanisen siirtomaahallinnon toimesta ajettu marginaaliin. Kukkotappeluita järjestetään salaa ja ne ovat laittomia. Niiden maagista, pimeää puolta edustava, alitajuinen voima joka kuvastaa puhdasta platonista raivoa, saakin osan gloriastaan juuri siitä että se on marginalisoitu. Magia toimii siellä missä rajapinta ylitetään. Kukkotappelun maailma on balilaisten maailma, ei siirtomaaherrojen.
Kun rajapinta on ylitetty ja rajatila saavutettu balilaiset tarttuvat toimeen. Kukkotappelussa tehdään näkyväksi statukset jotka ovat piilossa tavallisessa yhteiskuntaelämässä. Vastakohdat muutetaan toisikseen. Siinä missä arkielämässä ollaan nöyristeleviä ja konfliktia vältetään niin kukkotappelun maailmassa konfliktia, vihaa, raivoa ja katkeruutta suorastaan haetaan. Kukkotappelussa, vaikka vetoja lyödäänkin pääasiallisena tarkoituksena ei ole rahan kerääminen, vaan draama. Rajatilassa draama on helpompi luoda. Peliin ladataan jännitteet arkielämän puolelta.
Kukkotappeluiden extempore (ad hoc) järjestymien ja sykähdyksittäin toimiva liike kuvasta balilaista yhteiskuntaa laajemminkin. Balilaiset jakavat elämän sellaisiin kategorioihin kun jotain tapahtuu ja kun mitään ei tapahdu. Ja vaikka ottelut järjestetäänkin ad hoc -pohjalta, ketä tahansa vastaan ei lyödä vetoja. Vedonlyönnistä on aina löydettävissä sääntö minkä mukaan toimitaan ja joka kuvastaa vedonlyöjän suhdetta ottelevan kukon omistajaan. Sääntöä voisi kutsua aina kotiin päin – säännöksi. Oman sukuryhmän jäsentä, liittolaisryhmää tai kotikylää vastaan ei saa lyödä vetoa. Tällä osoitetaan solidaarisuutta omaa ryhmää kohtaan. Aina kun kukot ottelevat ottelevat myös ryhmät. Harvoin ottelut käydään sisäryhmän välillä. He ketkä ottelevat vastakkain tuovat julki keskinäisen emotionaalisen suhteensa. Häviäjän tunteenpurkaukset ovat niin suunnattomia että hävinnyt kukko revitään palasiksi käsin. Ja pian alkaa taas uusi sykähdys ja uusi ottelu. Voittajista tai häviäjistä ei ole paljoa väliksi, ketään ei lohduteta ketään ei kehuta. Tarvitaan vain seuraava sykähdys.
Pelin merkityksellisyys hahmottuu vasta kun ymmärtää kukon olevan fyysisesti erillinen mutta kuitenkin kiinteä osa omistajansa psyykeä. Kun kukko häviää, ei tapahdu vain linnun kuolemaa, tapahtuu arvovallan mureneminen Mutta koska tämä tapahtuu rajatilassa, sivistyksen tuolla puolen, pelin lopputulos ei koskaan vaikuta statussuhteisiin pelin ulkopuolella. Kauhuelokuvat, vaikka saattavatkin saada aikaan oikeaa pelkoa, eivät tee ihmisistä länsimaissa lopullisen paranoideja. Tarina jää teatteriin ja maailman romuttuminen kukkoareenalle.
Aina kuitenkin elokuvateattereista löytyy niitä muutamia kyynisiä, jotka tulevat paikalle vain mahtailemaan sillä kuinka tylsiä kauhuelokuvat ovat. He eivät heittäydy mukaan tarinaan. Balilaisessa kukkotappelussa on niitä jotka lyövät vetoa areenan laidalla ja pyrkivät saamaan suuria voittoja. Heitä on lupa huijata sillä he eivät ymmärrä pelin oikeaa henkeä, puhdasta draamaa ja tunteen paloa. Ne jotka ymmärtävät ja ovat sisällä kulttuurissa, sisällä esoteerisessa ringissä, lyövät isoja vetoja pelin ytimessä. Tärkeintä ei ole rahallinen voitto vaan syvä peli. Peli jota puritaanit ja Bentham eivät ymmärrä, toisin kuin balilaiset. Syvällä elokuvalla on arvo jota ei mitata leffalipun hinnalla. Elokuvat jossa sankari voittaisi pahan heti ja välittömästi olisi tylsä. Pahan pitää antaa mahdollisimman kova vastus. Kukkotappelun pitää olla mahdollisimman tasaväkinen. Tasotusta voidaan hakea esim. asettamalla kukkojen taistelukannukset eri kulmiin, siten että heikompi kukko on toista hieman tappavampi.
Geertzin analyysi poukkoilee psykoanalyyttisen terminologian ja Chicagon koulukunnan symbolisen interaktionismin välillä. Balilaista kukkotappelua onnistutaan tarkastelemaan, tunne-elämän keskuksena samalla kun tunne-elämän merkitys tulee sosiaalisesta. Symbolien julkistaminen tekee emootioista olemassaolevia. Julkiset tapahtumat saavat aikaan psyykkisiä asioita. Balilainen iloitsee omasta voitostaan ja vastustajan nöyryyttämisestä. Tunteisen sekamelska ”Osaanottajat voivat vain iloita ja nautiskella, tai kärsiä ja kestää tässä sepitteellisessä kokemuksessa”
Kukkotappelun merkityksellisyys tulee useista seikoista a) niihin liitetään arkielemässä paljon sanaleikkejä ja rinnastuksia miehisyydestä. b) Kukkotappeluun liittyy balilaisten käsitys elämän kulusta. c) se tekee symbolit julkisiksi. Sadut, tarinat , anekdootit ja vitsit ovat samanlaisia symbolisia leikkejä kuin kukkotappelut. Vitsit eivät olisi hauskoja ellei yksi merkki viittaisi useisiin merkityksiin, anekdootit eivät olisi viihdyttäviä elleivät ne jotenkin liittyisi arkielämäämme. Lisäksi kaikki kyseiset ilmiöt ovat sosiaalisia ja saavat merkityksensä niistä tilanteista joissa ne esiintyvät. Vitsit tyhjässä huoneessa itselle kerrottuna eivät ole sama asia kuin baaritiskillä. Muumisatujen magia ei toimisi ilman Jansonin taitoa luoda hahmoistaan yleisiä, kulttuurisia karikatyyrejä. Muumit seikkailevat havumetsissä, kokevat talven, elävät ihastuksia, kokevat eksistentiaalisia kriisejä ja pelkoja. Muumien ja kukkotappelun voima piilee kyvyssä saattaa kollektiiviset symbolit(perhesuhteet tai pimeät talvet) julkiseksi.
Kun rajatilaan tuodaan julkisia symboleita muuttuu niiden voima entistä suuremmaksi. Kansallisvaltioissa käytetään julkisia symboleita, kuten lippuja, kansallislauluja. Näiden symbolien julkinen esittäminen ja niiden tunteita herättävä voima on lähtöisin sosialisaatiosta. Kun kulttuurin jäsenille kerrotaan että tämä on ”kukon poika” tai ”oikea taistelukukko” symbolit merkityksellistyvät konteksteissaan. Kun voitosta (itsenäisyydestä) tehdään merkityksellinen asia (”sen eteen isämme kuolivat ja olivat urhoollisia” ) siihen sidotaan tunteita. Kun satojen ja tuhansien ihmisten läsnäollessa yhdessä paikassa, kollektiivisesti merkitykselliset symbolit tuovat jälleen esiin sen tunnelatauksen. Kukkotappeluissa koko kulttuuri on läsnä erikoisessa tilanteessa. Läsnä ovat sukuryhmät, uskontoryhmät, kylä, ihmissuhteiden historiallisuus ja kaikki kulminoituu siihen lintuun. Urheilukilpailut ovat rituaalinen ja uskonnollinen tapahtuma jotka ovat niin merkityksellisiä ja julkisia, että kokonaisen pääkaupungin liikenne voidaan laittaa niiden takia sekaisin ja opiskelijat häätää asunnoistaan2.
Geertz on oikeassa asettuessaan Goffmanin kanssa G. H. Meadin ja Freudin perinteen linjoille. On ymmärrettävä julkista, jotta ymmärtää yksityistä. Balilaisessa kukkotappelussa on vain vähän mieltä jos sitä katsoo utilitaarisesta näkökulmasta. Kukaan ei oikeastaan jää voitolle, raha vain kiertää ympyrää, koska otteluiden vedonlyöntisuhteet ovat 4:5 tai 3:2, mitä tasaisempi matsi sitä pienemmät suhteelliset voitot. Kukkotappelua pidetään balilla niin pahana asiana että siitä voi saada rangaistuksen joka voi johtaa kuolemaan. Poliisit tulevat paikalle rynnäkkökiväärein varustettuna. Kukkotappelu on paha rikos. Naiset eivät saa siihen osallistua ja kukkojen kasvattaminen ja hoito vievät enemmän resursseja kuin mitä ne tuottavat. Kukon ketaleille syötetään vielä puhtaampaa ruokaa kuin ihmisille. Silti balilaiset kokevat suunnattomia tunteita kukkotappeluissa.
Suomalaiset ovat innoissaan kun joku Teemu-niminen tyyppi tyrkkää kumin palan kalaverkkoon muovipotta päässään ja veitsen terät ja shortsit jalassaan. Suomalaiset kokevat suuria tunteita kun Kimi-niminen poika istuu hevosettomassa vaunussa ja menee ympyrää eri puolilla maailmaa muiden vaunujen kanssa.
Kukkotappelu on julkinen symbolivyyhti johon on kietoutunut yhteen merkityksellisiä lankoja monilta elämän alueilta, lisäksi kukkotappelutilanne on erilainen tilanne kuin arkielämä. Vaikka kukkotappelusta on tiedossa kovia rangaistuksia ja sakkoja, eikä mitään hyötyä, silti ihmiset osallistuvat ja haluavat osallistua siihen. Kukkotappelun merkitystä, kuten ei kepillä kalaverkkoon tökityn kuminpalankaan merkitystä voi ymmärtää vain jäljentämällä tapahtumien kuvauksen uskollisesti. Jotain olennaista jää puuttumaan. On pakko tulkita symboleita ja konteksteja joissa symbolit esiintyvät jotta voimme ymmärtää miksi tuhannet ihmiset nousevat seisomaan ja huutamaan kumin koskettaessa kalaverkkoa. Ihmiset tuskin innostuisivat nahkaisista kuulista kalaverkoissa elleivät nämä tapahtumat olisi julkisia. Ellei se tilanne jossa Teemu tai Kimi toimii ole rajatila, hetki muun maailman ulkopuolella, luomassa symbolisia tunnelatauksia.
Pelkät psykologiset rakenteet eivät riitä selittämään sitä, miten kollektiivisen tason ilmiöt toimivat. Miten voi olla mahdollista että tuhannet ihmiset huutavat yhtä aikaa kun nahkakuula liikkuu ja osuu kalaverkkoon, jos kyseessä olisi yksilöpsykologinen ilmiö? Tällöinhän ihmiset eivät voisi alkuunkaan edes ymmärtää toistensa käytöksen merkitystä. Jokainen vuorollaan ihmettelisi vierustoverinsa käytöstä jalkapallostadionilla, jos moista edes täysin psykologisessa maailmassa olisi olemassa.
Myöskään sosiologiset determinantit yksinään eivät kykene selittämään sitä, miten esim. valtion paheksuma asia saa silti ihmiset toimimaan tätä paheksuntaa vastaan, esim. alkoholisoitumaan tai harrastamaan Austin Osman Sparen kaaosmagiaa.
Geertzin pääasiallinen huomio on julkisessa, vaikkakaan julkinen ei toimi ilman yksilön emotionaalista kykyä. Merkityksiä pitäisikin ehkä tarkastella ensisijaisesti julkisina, koska se selittää enemmän ihmisten tapaa toimia ja kokea merkityksiä kuin psykologisten rakenteiden tuijottelu. Mutta merkitysten latautuneisuus ja toiminta vaatii hard waren, tarvitaan alusta jolla soft ware pyörii, joten siksi myöskään niitä psykologisia rakenteita ei tulisi jättää huomiotta. Geertz kohtuullisen ansiokkaasti viljeleekin psykoanalyyttista termistöä.
Syvällä kuvauksella balilaisesta kukkotappelusta on selvät ansionsa. Siinä myönnetään ettei lopullista totuutta koskaan saada selville. Siinä korostuvat myös tilanteiden ja tulkintojen hetkellisyys. Tällaisen antropologian suurin ansio on suvaitsevaisuuden ja ymmärryskyvyn lisäämisessä. Heikoin anti taasen ehkäpä positivistisessa mielessä ennustuskyvyn puute. Se ei tarjoa mitään muuta kuin kyvyn eläytyä ja ymmärtää.
Kriittisen realismin ja naivin empirismin näkökulmasta Geertzin tapa tehdä tiedettä on jokseenkin väärä. Geertziläinen näkökulma johtaa episteemiseen pluralismiin ja lähes totaaliseen relativismiin. Näitä pidetään yleisesti tieteessä epäilyttävinä ja tieteen arvovaltaa murentavina seikkoina. Pitäisihän tieteen tarjota objektiivista ja varmaa, verifioitavaa tietoa. Kuitenkin jos tarkastelemme omia (länsimaisia) tekojamme ilman tulkintaa, kamera-antropologeina, olemme nopeasti tilanteessa jossa joudumme ihmettelemään kykyämme avata ovia ja toimia liikennesääntöjen mukaan. Asiat eivät vain tapahdu ennalta määrätyssä järjestyksessä näkymättömien (luonnon)voimien ohjaamana. Kulttuuri on symbolinen matriisi, merkitysten verkko, joka on olemassa ainakin käsitteellisenä apuvälineenä ja sen selittävä voimana kun tarkkailemme ihmisten osallistumista jääkiekkopeleihin, satutuokiohin, kukkotappeluihin jne. Ihmisten merkityksellisten kokemusten kiistäminen, kamera-antropologiointi, tilastotieteellinen ennustaminen ja psykologisten rakenteiden ja ekologisten tekijöiden korostaminen on naivia tekopyhyyttä ja uskoa tiedemiehen jumalankaltaiseen olemukseen. Geertziläinen antropologia on ainakin rehellisesti kyseenalaista ja epävarmaa selittävää tiedettä joka perustuu kulttuurin lukemiseen eikä siihen, että se pakotetaan mukautumaan johonkin malliin tai redusoidaan olemattomiin. Geertz ei pakene kulttuuria.
