-Ryhmä-käsitteen problematisointia

Ryhmät ovat omasta arkinäkökulmastamme katsottuna varsin ongelmaton käsite. Kuitenkin antropologian ollessa humanistinen tiede, jossa tieteenfilosofisesta näkökulmasta riippuen, on tavoitteena ymmärtää toisia kulttuureita ja selittää heidän fenomenaalista maailmaansa, on ryhmän käsite problemaattinen. Etnosentrismiä välttääksemme meidän olisi ehkä lähestyttävä ryhmän käsitettä aluksi omasta näkökulmastamme ja sen jälkeen katsoa löytyykö siihen empiirisiä todistusaineistoa, mikäli todistusaineistoa ei löydy, joudumme määrittelemään ryhmän käsitteen uudestaan tai hylkäämään sen kokonaan.

Lakatosin mukaan monissa tieteissä on ydinteoria, joka on falsifioitavissa, mutta tämän ytimen ympärillä on suojavyöhyke, joka puolustautuu falsifikaatioyrityksiä vastaan. Esimerkiksi newtonilainen fysiikka on kumottavissa einsteinilaisella fysiikalla mutta newtonilaisesta näkökulmasta hyvää teoriaa ei kuitenkaan tarvitse hylätä sillä sen avulla pystytään edelleen ohjaamaan esim. satelliitteja oikeille radoilleen tai sukkuloita laskeutumaan kuuhun. Ryhmän käsite on luonteeltaan samankaltainen. Voimme väittää kielifilosofisesti ettei ryhmää/ryhmiä ole muuta kuin meidän sanallisessa kosmologiassamme, ja että tämän yksittäisen termin pakottaminen toisten kulttuurien ylle ja todistusaineiston tulkitseminen siten että se sopii meidän käsitteeseemme on etnosentrismiä.

Kuitenkin, olemme itse länsimaalaisia, emmekä elä esim. bantujen tai samoalaisten keskuudessa emmekä omaa heidän näkökulmaansa asioihin a priori. Täten ryhmän käsite voi olla oiva metodologinen apuväline jolla voi päästä alkuun. Sosiaalipsykologiassa ryhmillä tarkoitetaan ihmisryhmää jolla on ns. kaksoistavoite. Tämän mukaan ryhmällä on a) julkilausuttu päämäärä johon se pyrkii teleologisesti, sekä b) toisijainen tavoite eli säilyttää ryhmän koheesio. Joukko rock-konserttiin kokoontuneita ihmisiä ihmisiä ei ole ryhmä. Myöskään paniikinomaisesti toimivat yhdysvaltalaiset jotka hysterisoivat parin talon mennessä nurin eivät ole ryhmä.

Edellä mainittuun praktiseen ryhmä-termin käyttöön sopii Radcliff-Brownin(1935, 34) lausahdus ”it’s convenient to speak of such group as the Kariera horde as a corporation”. On käytännöllistä puhua eri kansojen ”laumoista” ryhminä. Etenkin kun karierat tunnistavat jonkun ryhmän jäseneksi ja kykenevät oman jäsenen surman yhteydessä kostamaan tämän kuoleman, ts. ylläpitävät koheesiota. Radcliff-Brownin mukaan karierat pitävät myös hallussaan estatea ja heidän tavoitteenaan on siirtää hallinto-oikeuksia tuleville sukupolville( ts. karieroilla olisi teleologista toimintaa). Ongelmat syntyvätkin silloin jos antropologi kuvittelee tietävänsä paremmin kuin tutkittavan kulttuurin jäsenet itse.

Antropologiassa on Roy Wagnerin(1974) mielestä käytetty ryhmän käsitettä kohtuullisen huolimattomasti. Sitä on käytetty ajoittain synonyymina sukujen, heimojen, korporaatioiden, seremoniallisten tilaisuuksien ja ” hypoteettisten konstruktioiden (mts. 101) ” kanssa. Sosiaaliantropologian ryhmäkäsitteen syntyhistoriaa analysoidessaan Wagner havainnollistaa antropologien taipumusta tulkita maailmaa sopiviksi teorioihin. Esimerkkinä hän tarkastelee Radcliff-Brownin etnografiaa bantunuorista jotka varastelevat ruokaa enoiltaan, jotka kuuluvat toiseen descent-ryhmään. Tämä varastelu joka ”näyttä” vahingoittavan kahden eri perimysryhmän suhteita ei Radcliff-Brownin selityksen mukaan vahingoittavakaan ryhmien välistä suhdetta. Radcliff-Brown oli funktionalisti. Tässä oppisuuntauksessa ajatellaan että kaikki yhteiskunnassa esiintyvä irrationaalisiltakin näyttävät asiat ovat syvemmältä tasolta tarkasteltuna täysin rationaalisia. Niillä oletetaan siis olevan joku funktio yhteiskunnan kannalta. Täten varastelu näyttäytyykin ”oikeasti” kahta ryhmää yhdistävältä tekijältä, liittolaisuussuhteita luovalta asialta. Täten funktionalismi näyttäytyy kokonaisuudessaan kehäpäätelmältä tai itseään toteuttavalta ennusteelta, mutta tähän palaan tuonnempana(ks myöh. havaintokehä).

Wagnerin partaveitsen sivalluksilta ei välty myöskään Mayer Fortes. Jonka täydentävän sukulaisuuden käsite tuotiin tukemaan ryhmän käsitteen säilyttämistä. Fortesin tutkimat ihmiset olivat patrilokaalisia, mutta matrilineaalisia ja kahden ryhmän välillä oli liian tiivistä kanssakäyntiä, jotta niitä olisi voinut selkeästi erottaa muista ryhmistä, etenkin kun sukulinjoja oli useita. Ryhmän määritelmä pelastettiin keksimällä ”täydentävä sukulaisuus”. Fortesin retorisen kikkailun hintana oli Wagnerin mielestä ”Durkhéimin ja Radcliff-Brownin rationalismi”, jota myöhemmät antropologit joutuivat paikkailemaan keksimällä lisää ilmiöitä joiden vastineita ei ole mahdollista aukottomasti osoittaa olevaksi empiriassa.

Radcliff-Brownin essee patrilineaalisesta ja matrilineaalisesta perimysjärjestelmästä antaa sellaisen vaikutelman että yhteiskunta olisi omalakinen rakenteitaan itsestään uudistava funktionalistinen järjestelmä joka siirtää oikeuksia (esim. rights in rem ja rights in personam) perittävien statusten kautta. Esim. isyyden status antaa käskyvallan suhteessa lapseen. Praktinen ryhmien määritelmä tarvitaan jotta oikeuksien siirto voidaan nähdä (ryhmän/korporaation) rakenteita uudistavana tekijänä. Rituaalitkin (eli niiden funktio) selitettiin siten että ne merkitsevät statuksen ja sitä kautta estaten käyttöoikeuksien siirtoa. Tämä koko teoreettinen rakennelma asettuu kyseenalaiseen valoon, jos ryhmiä siinä muodossa kuin Radcliff-Brown tai Fortes esittävät, ei ole.

Radcliff-Brown ajattelee yhteiskuntaa(ryhmiä), kuten edellä mainitsin, omalakisena järjestelmänä joka on dynaaminen. Yhteiskunnan funktio olisi tätän poistaa konflikteja ja väkivaltaa sen sisältä. Tämä onnistuu siten että kukin status on määritelty suhteessa muihin statuksiin. Statukset puolestaan määrittelevät oikeudet resursseihin(estate). Radcliff-Brown tarjoaa yhtenä esimerkkinä matrilineaaliset Nayarit. Nayarit ovat eliminoineet rituaalisilla avioliittojärjestelyillä miesten in rem oikeudet jälkeläisiin. In rem oikeuksien puuttuessa miehillä ei myöskään ole velvoitteita jälkeläisiään kohtaan, vaikkakin he ovat naisten rakastajia. Tämä on yksi näppärä tapa ratkaista konfliktit ennalta

Radcliff-Brown ei alunperinkään pidä ryhmän määritelmää fundamentalistisena tai muuttumattomana kategoriana vaan lähinnä teoreettisena apuvälineenä johon hän on ilmeisesti tarttunut Wittgensteinin kielifilosofian vielä puuttuessa yhteiskuntatieteistä. Tämä tulee eksplikoidusti esille :”Consistency is a relative matter. No social system ever attains to a perfect consistency and it is for this reason that every system is constantly undergoing a chnage. (s.43)”. Mutta samassa kappaleessa Radcliff-Brown kuitenkin tuo esille sen, että antropologi tietää tutkittaviensa yhteiskunnasta enemmän. Radcliff-Brown on sitä mieltä että tutkittavat itse eivät tiedosta yhteiskuntansa rakenteellisia muutoksia.

Wagnerin kritiikki on vain osittain oikeutettua kun se problematisoi ryhmän käsitteen käyttöä. Wagner sortuu kärjistämään ehkä liiaksi sitä, miten antropologit ovat käyttäneet ryhmän käsitettä. Olisi näet absurdia pitää antropologia superihmisenä joka pystyy putsaamaan päänsä oman elämänsä historiasta ja täten katsomaan yhteiskuntaa tulkitsematta sitä. Tässä mielessä Radcliff-Brownin antropologiaa voidaan pitää symbolisena. Ei kuitenkaan geertziläisessä mielessä. Siinä missä Geertz tai symbolinen antropologia selittäisi kulttuuria siinä elävien yksilöiden julkisilla symboleilla pyrkii Radcliff-Brown ehkä vähemmän vaatimattomasti selittämään sitä omilla symboleillamme. Ehkä Radcliff-Brownin ajatuksien taustalla on ollut basic humanity of mankind-postulaatti.

Wagner itse käyttää esimerkkinään Uuden-Guinean daribi-kansaa. Hän kaivaa esille sen miten daribit käyttävät nimiä ja tätä kautta sen miten ”ryhmät”, jos niitä on olemassa ovat aika dynaaminen käsite. Daribit vaihtavat lihaa naisiin, jota he sitten syövät patrilineealisesti miesten kesken. Kuitenkaan ihmiset jotka syövät keskenään lihaa eivät asu välttämättä asu toistensa kanssa. Daribit tekevätkin eron niiden välille joiden kanssa he syövät lihaa ja joiden kanssa he jakavat sitä. Lisäksi daribit saattavat liikkua alueidensa sisällä ja olla jotain toista nimeä yhdellä hetkellä ja jotain toista toisella. Tämän Wagner summaa hyvin kahdessa taulukossa artikkelinsa loppupuolella, daribit ryhmittyvät länsimaalaisen halun mukaan aina eri tavalla mitä luokittelukriteeriä käyttää. Mielenkiintoinen yksityiskohta kansallisvaltioajattelusta tuli esiin kun Wagner kertoi siitä miten daribit oli pakotettu asumaan taloriveissä ja ”kylissä”. Kun heidät oli pakko nähdä ryhmissä heidät voimakeinoin sitten ryhmäytettiin.

Kritiikki, jota Wagner esittää ryhmän käsitteen poistamiseksi vaikkakin vain osittain oikeutettu osuu maaliinsa. Wagner tarjoaa ryhmien määritteiksi mm. seuraavia kriteereitä; ”tarkoituksellisesti organisoitunut tai ideologisesti säädelty konstruktio(s.111, alalaita)”, joka muistuttaa sosiaalipsykologiassa käytettyä määritelmää. Daribien tapa käyttää ”ryhmäyttäviä” sanoja on pikemminkin kontrastinen kuin absoluuttinen. Wagner kertoo miten daribit puhuvat väreistä siten että yksi sana voi tarkoittaa useampaa väriä aina riippuen siitä kontekstista johon värisanat asetetaan. Ilmeisesti darbien ryhmäkäsitys on vastaavanlainen. Daribit käyttävät sanoja be’bidi ja pagebidi jotka loitsivat esiin aina jonkun puolen heidän yhteiskunnastaan jossa in tietyssä tilanteessa. Daribien joukosta ei ole löydettävissä selkeärajaisia staattisia ryhmiä. Heillä ei myöskään ole mitään vakiosanaa asutukselle.

Daribien yhteisö on muodostunut klaaneista, jotka ovat useimmissa tapauksissa lihanvaihdon takia naineet ristiin. Kuitenkin he puhuvat toisistaan suhteessa siihen miten tämä lihanvaihto on tapahtunut, ilmeisesti heidän omasta näkökulmastaan. ”Consistence is not always maintained[...]”. Tässä tulee nyt tämä oikeutuksen puolikas kuitenkin esiin. Radcliff-Brown ei väittänytkään asioita konsistenteiksi. Wagner itsekin on pragmatismi tässä asiassa. ”Terms like ”clan” and ”community” may be helpful ways odf referring to these associational groupings” Toki Wagner lisää ettei meidän pitäisi rinnastaa niitä omiin sosiopoliittisiin korporaatioihimme.

En missään vaiheessa oikeastaan ole olettanutkaan että Radcliff-Brownin tapa tai muidenkaan varhaisempien antropologien tapa puhua muista kuin omista yhteiskunnistamme olisi jotenkin kiveen hakattu. Olen itse pitänyt lähinnä vertauskuvallisena mallina sitä miten toiset ihmiset tapoineen esitetään meille. Enkä usko että Radcliff-Brownkaan saatikka muutkaan antropologit niin ovat ajatelleet. Ideana on varmaan ollut selittää jotain mitä länsimainen mieli ei ymmärrä sen kyseisen aikakauden maailmankuvasta käsin.

Wagnerin ansiot eivät ehkä ole niinkään siinä, että hän kumoaisi paradigmoja tai onnistuisi jotenkin purevasti hyökkäämään vanhempia antropologian koulukuntia kohtaan. Hänen suurempi ansionsa lienee siinä, että hän Geertzin tavoin pyrkii kääntämään huomiomme siihen, miten ”toiset” kokevat oman kosmoksena. Pohdintoja herätti Wagnerin artikkelissa se, miten siinä näyttää olevan sisäänrakennettuna kritiikkinä Ulrich Neisserin formuloima nk. havaintokehä. Wagnerin mukaan 1) teoria ohjaa havaintoja 2) tutkija löytää etsimänsä 3) saapuu deterministiseen lopputulokseen. Ulrich Neisserin havaintokehä on lyhyesti selitettynä samankaltainen; 1) yksilö havaitsee ulkomaailmaa, 2) ulkomaailma ”vastaa” havaintoa ja 3) havainto ulkomaailmasta muokkaa/vahvistaa yksilön ”teoriaa”. Ulrich Neisserin havaintokehän pääpointti on että havaitsemme usein maailman odotustemme mukaisena. ” ’ Groups’ were a function of our understanding of what the people were doing rather than of what they themselves made of things.”

Wagner kehottaa meitä rikkomaan tämän kehän, ignoroimaan lakatoslaisen puolustusvyöhykkeen ja katsomaan asioiden niitä puolia jotka jäävät marginaaliin. Radcliff-Brown kiinnittää huomiotaan yleiseen tasoon ja pyrkii etsimään yleisiä lainalaisuuksia yhteiskunnasta siinä, missä Wagner osoittaa näitä lakeja rikkovia tekoja.

Wagnerin semi-platonistinen tapa erottaa mallit(ideat) niiden oikean elämän vastineista on huomionarvoinen. Turhan usein ehkä unohdamme etteivät kielenkuvat, kuten ”metsän ekologia” tai ”kehon kemia” ole se tosiasiallinen, monisyinen kaaottinen tapahtuma, jota kielellämme yritämme jäsentää. Mallien ja teorioiden käytössä ei sinällään ole mitään vikaa. Pitää vain muistaa etteivät ne vastaa todellisuutta täydellisesti koskaan. Ne jäsentävät havaintojamme ja ohjaavat huomiotamme niihin seikkoihin mitä pidämme olennaisina. Teorioista ja käsitteistä olisi kuitenkin kyettävä luopumaan tilanteissa joissa ne johtavat harhaan sen sijaan että selittävät. Teoriat on muovattava maailman mukaisiksi eikä maailmaa teorioiden mukaiseksi.

Koska teorioilla ja ideoilla, ideologioilla ja uskonnoilla on välillisesti voimaa muovata maailmaa(esim. Daribien pakkoryhmäytys, neuvostokommunismi, Chicagon koulukunnan talouskokeilut Pinochetin Chilessä, noitaroviot) on antropologin tunnettava vastuunsa käsitteiden käytön suhteen. On punnittava tarkkaan se mitä teoreettisia linssejä käyttää tarkastelemaan asiaa ja miten sen ilmaisee tekstissään. Empiirisesti maailma on ennen havaitsijaa ja tulkitsijaa.