Jokisen ja Saariston käsitys suomalaisesta yhteiskunnasta alkaa esittelyllä siitä mitä on suomalainen identiteetti ja miten se kietoutuu suomalaiseen myyttiperinteeseen. Suomalaiseen myyttiperinteeseen he laskevat mm. suomalaisen viinapään, erityisen rakkaussuhteen metsiin ja luontoon sekä sankarilliset selviytymistarinat pahan Venäjän ikeestä. Identiteettiä ja kansakunnallisuutta käsitellään konstruoituina asioina ja nopeasti pinnan alta raaputetaan esiin niiden teennäisyys. Sibelius ei olekaan niin suomalaista kuin annetaan ymmärtää, viinapäämyytti kehitettiin 1900-luvun alussa ja 1912 olympialaisiin osallistuttiin venäjän lipun alla. Kalevala ja fennomanismi ovat paraatiesimerkkejä siitä, miten kansa on haluttu yhtenäistää hallinnollisia pyrkimyksiä varten. Lätkän ja muun urheilun fasistisista piirteistä puhumattakaan, vuoden 1995 jääkiekon MM-kultakin on pitänyt mainita.

Analyysin lähtökohtana oli historiallinen näkökulma. 1800-luvulta lähtien on kokoajan eletty murroksessa aina on tapahtunut jotain mitä on pidetty käännekohtana. Suomalaisen yhteiskunnan väitetään sekä teollistuneen että kaupungistuneen(suuren muuton yhteydessä) ennätysnopeasti verrattuna muihin länsimaihin. Teollistumisen jälkeen ollaan siirrytty palvelutalouteen ja teollisuuden työpaikkojen merkitys on vähentynyt. Jonkin verran Jokinen ja Saaristo myös sivuavat ilmiötä, jota nykyään nimitetään prekarisaatioksi. Muutos on ollut pysyvää. Hylland-Eriksen(2002) on huomannut miten kehityksen nopeus ja informaatiomäärien kasvu on murtanut koko tavan ajatella työtä ja tietoa. Tietoa ja laaja-alaista ymmärrystä tärkeämmäksi muodostuvat tiedonhallintataidot. Olennaista on mistä tarvittavan tiedon kulloinkin löytää. Tärkeämpää (taloudellisen maailman kannalta) on osata pinnallista silpputietoa paljon, kuin ymmärtää laajoja asiakokonaisuuksia syvällisesti.

Suomalaisen miehen identiteettiä Jokinen & Saaristo pitävät ongelmallisena. Pitää olla yhtäaikaa pehmoisä ja macho. Ainoa tila 1980-luvuilla, kun miehen rooli murtui oli lähiöbaari, jossa yhteistä identiteettiä tikkaporukassa rakennettiin alkoholin käyttötavoilla. Keskiluokka taas rakensi vastaavaa identiteettiään korostamalla ettei juo kuin työväenluokka. Tosiasiassa juomatavoissa ei juurikaan ollut eroja.

Suomalaisen pop-kulttuurinkin muuttumisesta yritetään luoda globalisaation muovaamaa kuvaa. Darude ja HIM, jotka ovat salonkikelpoista tavaraa verrattuna Irviniin ja M.A. Nummiseen, esitellään onnistuneina esimerkkeinä. Sarjakuvienkin merkitystä Jokinen&Saaristo arvioivat ja suhteuttavat suomalaisen sarjakuvan ranskalaiseen, missä sarjakuvaa voidaan pitää jopa jonkinlaisena tarkkanäköisenä ja purevana arkisosiologiana. Ranskassa sarjakuva on vakavasti otettavaa aikuisten umvelt’iin kuuluva asia, Suomessa se on nähty lähinnä nuorison domainiin kuuluvana.

Vaikka Umberto Econ Kuningatar Loanan liekki(suom. 2005) on kaunokirjallinen teos sekin käsittelee sarjakuvia yhtenäisen kulttuurin tai identiteetin luojana. Päähenkilö Yambo, on mies joka on menettänyt episodisen muistinsa ja rupeaa rakentamaan sitä uudestaan penkomalla lapsuuden aikaisen kotinsa ullakkoa, josta hän löytää sarjakuvia Mussolinin hallinnon ajalta. Amerikkalaisia sarjakuvia on sensuroitu ja niiden päähahmot ovat aina italialaisia. Topolino, eli Mikki Hiiri, muuttuu jossain vaiheessa korvattomaksi ja jatkaa muuten samanlaista seikkailua. Italian fasismi ylsi iskelmämusiikkiin, elokuviin, sanomalehtiin ja kouluopetukseen, kaikella tällä yritettiin ylläpitää identiteettiä voitokkaasta ja hyvin pärjäävästä Italiasta. Identiteetin luomisessa mentiin jopa niin pitkälle että II MS:n aikaisissa sanomalehdissa tappiotkin uutisoitiin voittoina, uutisissa kerrottiin aina siitä, kuinka paljon vastustaja oli kärsinyt.

Suomalaista identiteettikasvatusta annetaan myös kouluissa nykypäivänäkin. Edelleen vietetään lippujuhlia ja itsenäisyyspäiviä, merkittävien urheilukilpailujen ajaksi saatetaan jopa keskeyttää opiskelut. Omalta kouluajaltani muistan lätkän MM-kilpailujen ja Norjan olympialaisten takia pidetyt aukot opiskelussa. Suvivirrestä on tullut jonkinlainen kummallinen kädenväännön paikka. Vihreässä langassa(02.06, 2006) jopa kriittisintä ajattelua edustava Niemeläinen asettui Vihreiden puolukokouksessa tehdyn päätöksen (28. 05. 2006 hyväksyttiin periaateohjelma, johon kirjataan tavoitteeksi valtion ja kirkon erottaminen) jälkeen puoltamaan perinteitä. Suvivirsi pitää kuulemma säilyttää, sillä se on osa perinteitä ja luo jatkuvuutta(ks. Niemeläinen VL 02.06.2006) Suvivirsi on siis rituaalinen ele, joka luo jatkuvuutta ja mielletään samankaltaiseksi suomalaisuuden representaatioksi kuin viinapää ja sisu.

Jokinen ja Saaristo antavat kuitenkin aiheen epäilyyn senkin suhteen, että kuinka vanha “traditio” suvivirsi oikeastaan onkaan? Mikäli oppivelvollisuus julistettiin 1921, muotoilemalla kansakoululaki, tuskin Suvivirsikään paljoa vanhempi voi olla traditiona, etenkin kun sen sanoitusta muutettiin 1937. Ironista, miten suomalainen viinapää on myyttinä vanhempi, mutta emme silti juhlista sitä virallisissa seremonioissa. Epävirallisesti sitä tietysti jo ylä-asteikäiset osaavat juhlistaa mm. Helsingin kaivopuistossa.

Suomalainen identiteetti on mielenkiintoinen myytti. Suvivirsihän on alunperin ruotsista saatu sävelmä, koululaitos(josta olemme niin ylpeitä) on preussilaiselta pohjalta adoptoitu järjestelmä, joka oli olemassa ranskassa jo pitkään ennen Suomea(ks. Foucault 2002). Välineet, joilla Sibelius sävelsi, ovat Eurooppalaista musiikin teoriaa, viulut, sellot yms, joille Sibelius sävelsi on valmistettu ja keksitty jossain muualla(lähinnä Italiassa, Itävällassa ja Saksassa). Sibelius ei säveltänyt kanteleelle, tuohipilleille tai lehmänsarvitorville. Lisäksi, Sibelius sai musiikillisen koulutuksensa Saksassa, eikä kotiin palattuaan tehnyt mitään kovin ihmeellistä verrattuna esim. Straussiin joka myös sävelteli myyttisistä teksteistä sinfonioita. Sibelius sävelteli Kalvelan innoittamana, eikä edes kalevala ole 100% luotettavasi Suomalainen. Samoja myyttiperinteitä ja ilmiöitä löytyy siperiassa asuvilta Suomen sukukansoilta(esim. Anttonen 1987 tai Pentikäinen 1998). Elias Lönnroth myös lisäsi Kalevalaan tieten tahtoen teemoja muista mytologiaperinteistä, esim. Marian neitseellinen raskaus puolukasta(vrt. jouluevankeliumiin).

Kansallisvaltioiden sisään rakennettu urheiluhulluus ja suomalaisen sisun ihannointi olisi lähes mahdotonta ilman globalisoitunutta taloutta. Jääkiekkovarusteet valmistetaan lasikuidusta, muovista ja muista materiaaleista mitä vain kuvitella saattaa, eivätkä edes välineet joilla peliä pelataan ole kovin vanhoja, vielä vähemmän suomalaista keksintöä. Suomessa ei ole kumipuita, joista kumisia pelivälineitä voisi tehdä. Suomen jääkiekkojoukkueen paidoissa on Niken Swoosh-logo, joka on saatu Niken omistukseen kreikkalaisesta kansanperinteestä. Leijona ei ole suomalainen eläin, eivätkä suomalaiset “pelaa maailman parasta jääkiekko”. Jos näin olisi Suomi varmaankin voittaisi MM-kisat useammin kuin kerran vuosisadassa. Silti myytti Suomalaisista rautamiehistä elää voimakkaasti - urheilusivut Helsingin Sanomissa ovat neljännes lehden pinta-alasta, Mika Myllylä seikkailee jatkuvasti lööpeissä - kuten muutkin julkiset turhuudet. Kekkonen on joutunut kansalliskiihkon nousun takia katkaisemaan urheilukisoja(Jokinen&Saaristo 2002, 59). Urheilusta ja Lordin euroviisuvoitosta haetaan pelastusta Suomalaiselle identiteetille uskonnollisella hurmoksella.

Jokinen ja Saaristo tarkastelevat suomalaisia myös kaunokirllisuuden lukijoina. Myyttiä suomalaisesta sisusta on taatusti pönkittänyt Väinö Linnan klassikko Tuntematon sotilas, joka - “syö rautaa ja paskantaa kettinkiä”. Lisäksi, suomalaisen identiteetin tuoreutta ja pinnallisuutta alleviivaavat teokset kuten Hurskas kurjuus tai Punainen viiva, jotka käsittelevät kansalaissodan arpia. Vieläkin on ihan järkevä kysymys esittää ystävälle, ”olitteko punaisia vai valkoisia” ja jaetusta identiteetistä kertoo se, ettei kysymyksen ymmärretä viittaavan ”inkkareihin ja länkkäreihin”.

Suomalaisen kulttuuriperinteen mitättömyydestä ja köyhyydestä kertoo yleinen viehtymys realistiseen tai romanttis-realistiseen kerrontaan. Vertailuna voi ajatella sitä, että Ranskassa arvostetaan surrealismia ja kehitettiin mm. maalaustaidetta sen pohjalta, joka on ilmaisussaan ollut impressionistista ja ekspressionististakin. Vierailua Helsingin Ateneumissa tai Kansallismuseossa alleviivaa kansallisromanttinen maalaustaide, realistisine kuvauksineen niin voimakkaasti, ettei sitä voi olla huomaamatta.

Kansallisromanttisista perinteistä kertoo myös murteiden saama suunnaton arvostus(murre Aku Ankat ja Asterixit yms). Kirjoilla luodaan yhteenkuuluvuuden tunnetta - esimerkiksi Mauri Sariolan suosiota on selitetty realistisella murrekuvauksella, samoin kuin Laila Hietaniemenkin. Usein toistuvia teemoja suomalaiskansallisessa kirjallisuudessa on työnteko, luonto ja usko positiviiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen. “Siitä suomalaiset lukijat ovat melko yhtä mieltä, että todenmukaisuuteen pyrkivä kirja on parempaa luettavaa kuin, sellainen jossa kirjailija on jättänyt yksityiskohdat tarkistamatta”(Jokinen&Saaristo 2002, 283 - 289).

Suomalainen kirjakulttuuri voi myös olla murroksessa sillä Neil Gaimanin kaltainen uuskumma ja Harry Potterit ovat olleet nuoremman lukijakunnan mieleen. Perinteinen Tolkien-fanitus on laajentunut. Tolkieninkin suurta kansallista suosiota varmasti osaltaan selittävät kansallisromanttiset tunteet ja arkijuorut siitä miten Tolkien lainasi Kalevalasta ja suomenkielestä elementtejä.

Lopultakin kun tarkastelee suomalaisuutta ja suomalaista identiteettiä - ei voi kuin hymyillä millaisella vakavuudella siihen suhtaudutaan ja millaisista elementeistä se on kyhätty kasaan 1800-luvun kielikiistojen (svekomaanit ja fennomaanit, 35, 39) jälkeen. Hyvä esimerkki tästä suomalaisuuden tölväisystä ja sen aiheuttamasta kohusta oli mm. Berlusconin asiallinen toteamus siitä, kuinka suomalainen ruoka on pahaa.

Suomalainen identiteetti mahtuu muutamaan kymmeneen sivuun(kpl 2) ja näyttäytyy lopultakin melko pinnallisena ja surkeana kyhäelmänä jolla on onnistuttu vetoamaan massojen tunteisiin ja luomaan kansakunata naurettavan teennäisistä aineksista todella lyhyessä ajassa. Ranskalainen identiteetti tuskin tislautuisi yhtä ongelmattomasti kirjaksi. Suomalaisilla ei ole kultuurisia juuria kuten kreikkalaisilla, latinalaisilla kansoilla, kelteillä tai vaikka kiinalaisilla. Suomalaiseen identiteettiin ei kuulu suuria ajattelijoita kuten Sartrea, Linneusta, Tolstoita, Kropotkinia, Marxia tai Humea. Jaakko Hämeen-Anttila loistaa poissaolollaan, kuten myös Ilkka Niiniluoto tai Esko Valtaoja.

Suomalainen nykyidentiteetti on kummallinen sekoitus globalisaatiota ja nurkkapatriotismia - jossa oman hauraan kulttuurin ytimiä suojellaan suurella kiihkolla, tajuamatta sitä että lähemmin tarkasteltuna se murenee kappaleiksi. Nokian puhelimet ovat Suomalainen ylpeys ja kun akun ottaa irti lukee puhelimen pohjassa “Made in Hungary”. Karhun kengät ommellaan virossa ja ensimmäiset salmiakkikaramellit tulivat suomeen Ranskasta. Roomalaisisa kylpylöissä oli saunaa vastaavat tilat kun täällä mietittiin kivikeihäiden rakentelua. Suomalaisen armeijan malli otettiin Saksasta. Voisi ehkä tulevaisuudessa olla “suomalaiselle” itsetunnolle terveempää vain integroitua vahvemmin Eurooppaan, sillä siellä sentään on jotain juuria. Tällä hetkellä suomalaisuutta yritetään teennäisesti suojella - samalla kun lätkämatseissa juodaan Coca Colaa ja syödään japanilaisen telkkarin ääressä norjalaista pizzaa lasten lukiessa Potteria viereisessä huoneessa.

Lähteet:

• Anttonen, Veikko 1987. Uuno Harva ja suomalainen uskontotiede. Helsinki: SKS
• Foucault, Michael 2002. Tarkkailla ja rangaista. Tampere: Vastapaino.
• Jokinen & Saaristo 2002. Suomalainen yhteiskunta. Juva: WSOY
• Hylland-Eriksen Thomas 2002. Hetken tyrannia Helsinki: Like
• Pentikäinen, Juha 1998. Samaanit. Pohjoisten kansojen elämäntaistelu. Helsinki: Etnika oy.

Lehtiartikkelit ja kaunokirjalliset teokset:

• Vihreä Lanka 02.06.2006
• Umberto, Eco 2005. Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki. Juva: WSOY