Luentokerroilla käsiteltiin taiteen ja tieteen yhteisiä kehityskulkuja, neurologiaa, evoluutioteoriaa, semiotiikkaa, strukturalismia ja post-modernismia.

Yhteiskuntatieteet heijastelivat luonnontieteiden kehitystä ja päinvastoin. Inspiraation lähteinä evoluutioteorialle on ollut Darwinillakin, mm. Malthusilta ja oletettavasti välillisesti myös spenseriläisiltä ajattelijoilta 1800-luvulta. Herbert Spenceriltähän on peräisin käsite ”survival of the fittest”, mikä nykyisessäkin evoluutioteoria on edelleen olemassa ns. kelpoisuuden käsitteen muodossa.

Yhteiskuntateorioihin on mm. Klaus Weckroth ammentanut inspiraatiota newtonilaisesta fysiikasta ja peruskemiasta. Hän kirjoittaa sosiaalisista vetovoimalaeista, sekä siitä miten H ja O ovat yksittäisinä molekyyleinä/atomeina palamisreaktiota kiihdyttäviä, mutta yhdessä niissä on taas tulen sammuttamisen ominaisuus.

Mikäli Auguste Comten ja Henry Saint-Simonin kirjoituksia on uskominen, on myös metafysiikka tai uskonnollisuus ollut joskus motivoivana tekijänä tieteissä, ennen niiden positiivista vaihetta. Samansuuntaisia post-moderneja ihmetyksiä löytyy myös Peter Carrollin kirjoittelusta. Peter Carroll on ydinfyysikko joka on uudistanut länsimaisen okkultismin teoriapohjaa ja ollut luomassa ns. kaaosmagiaa, jonka todellisuuskäsitys pohjautuu hiukkasfysiikalle ja epävarmuudelle.

”Fysiologien (biologit) pitää ajaa keskuudestaan filosofit, moralistit ja metafyysikot, samalla tavalla kuin astronomit karkoittivat astrologit tai kemistit karkottivat alkemistit”
- Saint-Simon
- Revolution of Science s. 330, Harvard University Press (1985)

Bohrin atomimallin idea on legendojen mukaan noussut esiin unessa ja sen mallina on ollut aurinkokuntamme. Mallihan toimii erinomaisesti, vaikka sillä ei ole mitään tekemistä oikeastaan kvanttiteorioiden(totuuden?) kanssa, jonka mukaan elektronit, kvarkit ja neutriinot muodostavat lähinnä pölypilven, jolla on tietyt raja-arvot, minkä sisällä hiukkaset voidaan löytää jostain pisteestä jollain todennäköisyydellä.

Tieteen sosiaalipsykologiaan tai tieden sosiologiaan voisi olla mielenkiintoista tutustua tarkemminkin. Mitkä historialliset, poliittiset, taloudelliset, taiteelliset seikat vaikuttavat mihinkin ja miten? Voisiko olla että useita luonnontieteellisesti asennoituneita tiedemiehiäkin ajaa logosentrinen pyrkimys totuuteen, kun Jumala olevaisen keskiönä korvataan Totuudella voi olla helpompaa motivoida itseään tutkimaan jotain miniminipartikkeleita. Emootiot ovat kuitenkin ne, jotka ihmistä motivoivat.

Uskontotieteissä on ollut tapana ajatella (Näkökulmia uskontoon s, XXX), että myös tiede on eräänlainen uskonto. Se täyttää (parhaimmillaan/pahimmillaan) saman kohdan ihmisten tarpeistossa kuin metafysiikkakin. Monet kosmologiset teoriat ovat a priori -päätelmiä ja kompromisseja, jotka menevät nurin vähän väliä. Pimeän aineen (Dark Matter) teoriasta hankkiuduttiin eroon vasta hetkittäin.

New Science -lehdessä (Jan/2006) oli tutkimuksia siitä miten maaginen tai metafyysinen ajattelu on saattanut olla jopa lajinkehityksen kannalta edullista. Näkemyksessä oli yhdistettu ns. neuroteologiaa, sekä Durkheimia. Aivoissa olisi valmius uskonnolliselle/rituaaliselle käyttäytymiselle, joka on lisännyt yhteisön koheesiota. Ihmisillä voisi siis olla luontainen valmius sosiaaliselle sitoutumiselle ja mukautumiselle. Tässä ei tietenkään ole mitään uutta, jos miettii Leon Festingerin(1954) löytämiä kognitiivisia lainalaisuuksia. Meillä on ilmeisesti jonkinlainen sisäsyntyinen kyky havaita eroja ja muutoksia, sekä ristiriitoja. Nämä ristiidat luovat epämieluisan tunteen(kognitiivinen dissonannsi) ja mitä suuremmasta epämieluisuuden tunteesta on kysymys sitä suurempi motivaatio muuttaa mielipiteitä ja asenteita. Esimerkiksi liittyessämme johonkin uuteen yhteisöön vähennämme liittymiseen liittyviä negatiivisa tunteita mukautumalla ryhmän normistoon.

Ehkä ei siis ole ihme että post-modernissa maailmassa syntyy esim. kaaosmagiaksi nimitetty suuntaus, missä kirjallisuusteoria ja ydinfysiikka kietoutuvat toisiinsa, missä ajan lineaarisuutta ei ole, persoonallisuutta pidetään illuusiona ja muuntuneisiin mielentiloihin hakeudutaan esim. kuuntelemalla äänivirtaa missä ei ole järkeä (Hiné, 1999). Ehkä maailmassa missä yhteisöt ovat muuttuneet virtuaalisiksi, perheinstituutiot ovat hajonneet ja prekaarisuus(epävarmuus) läpäisee koko arjen ja opiskelun, ei ole mikään ihme jos Jumala muuttuu Kaaokseksi. Dissonanssia irrallisuuden kokemuksesta vähentänee myös meta-fysiikan pirstoutuminen Anni Sinnemäen runojen kaltaisiksi; persoonat ovat liukuvia, aika ja paikka sekoittuvat toisiinsa, mielikuvia ja unia on mahdotonta erottaa toisistaan.

Mikäli on niin kuin Damasion ja New Scientist -lehden tutkimukset antavat olettaa, ovat yhteiskuntatieteet kovan paineen alla. Kun sosiaalisuus onkin jotain mihin olemme preadaptoituneita, onko myös mahdollista olettaa että olisi olemassa geenejä, joiden eri alleelit ”luovat” eri tavalla sopeutuvia ihmisiä? Ehkä kuitenkin jotain rohkaisua ja oikeutusta säilyttää yhteiskuntatieteellinenkin näkemyksemme saamme siitä, että tällä hetkellä biologien arvio geenien lukumäärästä on tippunut jo 25 000:een. Geenejä olisi tuolloin liian vähän jotta ne voisivat yksinään selittää ihmisten ominaisuuksien kirjon. Lisäksi epämiellyttävillä eläinkokeilla on saatu selville se, että yksittäiset hermosolut tai tumakkeet(solukimput) erikoistuvat omaksi alueekseen suhteessa ympäröivään hermokudokseen, sekä suhteessa siihen mitä ärsykkeitä niihin syötetään.

Onko niin, että taide, tiede, uskonto, politiikka, sekä talous vaikuttavat kaikki toisiinsa, niin kuin ne keskustelisivat toisilleen dynaamisesti, ikään kuin jungilaisina arkkityyppeinä? Jos asiat ovat näin, niin ehkä populaaribiologisella tiedolla, mitä jyrätään arkielämäämme, esim. raflaavina uutisointeina (Kotz-Rothman, 2001) on jotain poliittista agendaa taustallaan. Tai mikäli Jungilaiset arkkityypit ovat jo post-modernilla aikakaudella liian pasé, voinemme puhua wittgensteinilaisista kielipeleistä. Tunkeeko talouden kielipeli osaksi esim. biologiaa ja/tai toisinpäin? Survival of the fittest -sovellettuna neoliberalistiseen yrtysmaailmaan saa aikaan melkoisen kamaliakin asioita, kuten ympärsitötuhoja, ihmisoikeusloukkauksia ja demokratian kaventumista(esim. Choussadovsky 2001 tai Stiglitz 2001).

Levi-Straussin strukturalistisen ajattelun mukaan elämme koodien keskellä. Elämme pintarakenteessa, jonka taustalla toimivat syvärakenteet. Syvärakenteiden logiikka heijastuu arkielämäämme, jonka koemme pintarakenteenamme. Mitä sosiaalpsykologi voisi tehdä tällä ajattelutavalla?

Marx erotti superstruktuurin ja infrastruktuurin toisistaan, kuten myös proletariaatin ja kapitalistit. Foucault’n (XXXX,YYY) mukaan kapitalistit saivat määritellä idealistiset ihanteet, kun proletariaatille taas jäivät vain käytännön toteutukseen liittyvät tieto/vallan alat. Olettaessamme että yhteiskuntamme pintarakenteen alla on ideologioita, kuten 1800-luvun spenseriläistä ideologiaa, yhteisöjen pirstoutumista ja taistelua vallasta, voisi sosiaalipsykologina ajatella, että analysoimalla yhteiskuntaa pienien kertomuksien kudelmana, että saisi selville jotain myös siinä ajassa elävien ihmisten psyyken rakenteista.

Aivokuvantamismenetelmät toki kertovat fyysisestä rakenteesta, mutta eivät voi vielä ainakaan suoraan ottaa kantaa, miten tuon monimutkaisen kokonaisuuden dynamiikka toimii, vaikkakin esim. Lurialla oli tästä jo ehdotuksia 1970-luvulla(aktivaatioverkot). Aivokuvantamismenetelmät eivät myöskään kykene vastamaan siihen, mitkä ovat jonkun yksilön arvot tai millä hän arvovalintojaan perustelee. Eikä aivoja kuvaamalla voida päätellä sitä mitä Umberto Econ Ruusun nimi merkitsee sen lukeneelle historioitsijalle tai semiootikolle, merkitseekö kenties eri asiaa, ja jos niin miksi? Ärsykehän on molemmissa tapauksissa sama.

SPECTit, PETit, fMRIt ja EEG:t voivat ehkä kertoa että ihmisten hölkätessä tai tanssiessa shamanistisen rummutuksen tahdissa aivoissa tapahtuvista muutoksista, theta ja alfa-aivoaallot muuttuvat. Kuvantamismenetelmät voivat myös kertoa, että juoksemista ja tanssimista motivoi endrokrinologisista kemikaaleista saatu mielihyvä. Ne eivät kuitenkaan selitä sitä, miksi 1800-luvulla huvikseen juoksevia oli monin verroin vähemmän tai miksi tätä pidettiin jopa hullujen puuhasteluna. Pelkät molekyylit ja hermokudosten avaruudellinen muotoutuminen ei ts. riitä psyyken rakenteen selittämiseksi. Kabbalistista elämänpuutakin voisi pitää pätevänä psyyken rakenteena, jos se ei olisi okkultismin piirissä. Ehkäpä joku päivä tämäkin malli inspiroi neuroteologeja, kuten Freudin teoriat neuropsykoanalyytikkoja tällä hetkellä.

Sosiaalipsykologin on ihmisen psyykettä ymmärtääkseen osattava tulkita yhteiskuntaa myös historiallisena ilmiönä. On ymmärrettävä taidetta, taloutta, biologiaa ja internettiä, ehkä hieman jopa okkultismin historiaakin, jotta voidaan yrittää luoda edes etäisesti kattava selitysmalli ihmisten toiminnoille. Kertooko behaviorsimi tai kognitivismi sittenkin enemmän omasta aikakaudestaan kuin ihmisen psyyken rakenteesta? Diskursiivisesti orientoituneet syyttäisivät minua nyt dualismista, oletan jonkun mielen rakenteen erikseen lymyävän materiaalisen maailman, kehollisten ilmaisujen ja puheaktien taustalla.

Biologinen reduktionismi on paha, niin on tosin kyllä psykologinenkin, eikä sosiologinen determinismi ole yhtään vähemmän lohdullinen tapa tarkastella ihmistä. Post-modernia lähestymistapaa on taas usein syytelty höpötykseksi, mitä on vaikea käsittää kun edes biologisesti orientoituneilla tutkijoilla ei ole yhtenäistä mielipidettä siitä miten aivo toimii. Meillä on eliminatiivista materialismia, emergenttia materialismia, identiteettipositiota, kartesiolaisen ajattelun rippeitä koginitiivisessa näkökulmassa, sekä evolutiivinen näkökulma, ihan vain muutaman mainitakseni. Tällaisessa tilanteessa voi kyllä huoletta todeta että suuria tarinoita ei nyt vain ole, post-modernismi on totta ja episteeminen relativismi lähenee raja-arvoallista maksimiaan, kun internet lisää tiedon demokratisoitumista ja samalla tieto/vallan inflaatiota. Ymmärtääksemme ihmisen psyykeä nykypäivänä, postmodernisaation ja eri kielipelien logiikkojen sotkeutuminen on tunnustettava. Heuristiikkoja, joita opitaan esim. fysiikan teorioista, sovelletaan talouteen ja kuvitellaan sen olevan ongelmatonta, talouden heuristiikkoja sovelletaan ihmissuhteisiin ja sitä pidetään oikeutettuna, koska evoluutioon kuuluu kilpailu (ks. Soros 1999). Arkielämämme diskurssit koostuvat postmoderneista ilmiöistä, halusimme sitä tai emme. Aivomme ovat olleet samankaltaiset jo satoja tuhansia vuosia, mutta psyykemme rakenne on vaihdellut kulttuurin mukaan. Freudin aikana oli paheellista puhua seksistä, nykyään pidetään epäkohteliaana ihmisten kulutusvalintojen kritisoimista. Jotta goffmanilaisittain säilyttäisimme kasvomme, emme puhu vaatteidemme epäeettisestä alkuperästä tai siitä että yhteen kahvikupilliseen kuluu 300 litraa puhdasta vettä.