Kulttuuriantropologian oppisanastossa oleva Anthony Giddensin määritelmä yhteiskunnasta on metodologinen apuvälineeni tarkastellessani tätä kysymystä. Tuon määritelmän mukaan yhteiskunta on järjestelmä, joka muodostuu tietyllä alueella asuvista ihmisistä, joilla on yhteinen poliittinen auktoriteetti ja joka on tietoinen muista ryhmistä eroavasta identiteetistään. Tämän väljän määritelmän mukaan on siis mahdollista tarkastella hyvin eri kokoisia ihmisryhmiä. Määritelmään mahtuvat esimerkiksi andamaani- ja onge-kansat, joista edellisessä on 37 henkeä ja jälkimmäisessä 99 henkeä (Tieteen Kuvalehti 6/2004: 58), kuten myös ns. länsimaiset yhteiskunnat, joissa voi olla asukkaita jopa satoja miljoonia.

Yhteiskunnat eivät ole staattisia olioita, vaan alati muutoksen kohteena. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta asiasta, että ihmiset liikkuvat, elävät, tyydyttävät tarpeitaan ja reagoivat niin fyysisen kuin abstraktinkin ympäristön muutoksiin. Yhteiskunnan voidaan ajatella olleen tutkimuksen kohteena jo siitä lähtien, kun on esitetty varhaisimpia utopiateorioita, joista varmaankin kuuluisin on Platonin luoma. Platonin Valtion neljännessä kirjassa käydään dialogia käsityö- ja soturiluokan oikeuksista, laeista sekä liikesopimuksista. Samassa osiossa mietitään myös, miten kouluttaa sopivia vartijoita yhteiskunnan tarpeisiin. Suunnilleen samalta ajanjaksolta peräisin olevat kungfutselaiset kirjoituksetkin pohtivat, mikä on hallitusvallan tehtävä. Kungfutsen kahdennentoista kirjan 7. kappaleessa Kungfutse määrittelee: ”Hallitusvallalle asetetut edellytykset ovat, että ruokaa on riittämiin, sotakalustoa on riittämiin ja kansalla pitää olla luottamus hallitsijaansa kohtaan.”

Vaikka nämä kaksi lännen ja idän klassikkoa ovat varhaisimmat tunnetut yhteiskuntaa käsittelevät klassikot, eivät ne kuitenkaan ole ensimmäisiä pohdintoja yhteiskunnasta. Tiedetään, että ihmiset jakoivat töitä jo kivikaudella. Työnjako todistaa, että varhaisellakin ihmisellä on ollut tietoisuus yhteisöllisyydestä ja sen voimavaroista. Platonin Valtio ja Kungfutsen kirjoitukset ovat kuitenkin ensimmäisiä tekstejä, jotka täyttävät filosofian määritelmän ja ovat edes jossain määrin systemaattisesti kasattuja. Nämä dialogikokoelmat eivät kuitenkaan täytä varsinaisen tutkimuksen vaatimuksia, pikemminkin ovat pohdintoja ja ohjeistuksia siitä miten tulisi toimia. Perusteluinaan ne käyttävät nykyisin epämääräisinä pidettyjä käsitteitä, kuten ”järki” tai ”taivaallinen hyve”.

Merkittävää on kuitenkin se, että edellä mainituissa teoksissa on jo havaittu, että yhteiskunta on yläkäsite, joka muodostuu pienemmistä osa-alueista kuten taloudesta, oikeuslaitoksista, tuotantomuodoista. Näiden osa-alueiden suhdetta toisiinsa myös analysoidaan teoksissa. Kungfutse esimerkiksi asettaa edellä mainitussa kappaleessa yhteiskunnan osa-alueet tärkeysjärjestykseen. Hänen mukaansa ihmisellä ei ole toivoa toimia yhteiskunnassa ellei hallitsija ole takaamassa turvallisuutta. Hallitsijan jälkeen tärkeintä on turvata ruuan saanti ja vasta lopuksi sotakalusto.

Vastaavanlaiset ajatukset ovat länsimaissa olleet tuttuja valistusajan filosofien kehitteleminä. Hobbesin Leviathanissa esitellään yhteiskuntasopimuksen välttämättömyys, jotta ihminen voisi toimia rakentavalla tavalla suhteessa toisiin. Valistusajankin yhteiskunnan järjestystä pohtivat teokset olivat kuitenkin vielä vain sanahelinää verrattuna siihen, mitä nykyisin vaaditaan yhteiskuntaa käsittelevältä tutkimukselta konkreettisine todisteineen ja havaintoineen väitteiden ja teorioiden tueksi. Tämän vaatimuksen juuret ovat havaittavissa länsimaisessa filosofiassa empirismiä edustavilla filosofeilla, kuten Lockella ja Humella. Locke kirjoittaa teoksen Essays Conserning Human Understanding toisen kirjan ensimmäisessä kappaleessa, että kaikki ideat tulevat kokemuksesta. Ideoita saadaan joko aistikokemuksista tai ns. reflektiivisistä kokemuksista ja ne voivat olla joko yksinkertaisia tai monimutkaisia. David Hume vie ajatuksen asioiden havaittavuudesta hieman pidemmälle. Hänen mielestään kausaalisuhdetta ei ole olemassa, koska kaikki varma tieto koostuu yksinkertaisista ideoista. Koska vain yksinkertaiset ideat ovat totta, on kaiken henkisen ja aineesta riippumattoman todellisuuden pohtiminen tarpeetonta lätinää. Kausaalisuhdetta ei voi havaita, joten sitä ei ole mielekästä pitää totenakaan. Eri aikoina eri paikoissa havaitsemme vain yksinkertaisten ideoiden kimppuja, mutta emme voi mitenkään väittää, että ne johtuvat toisistaan. (Tästä Hume on kirjoittanut teoksensa Treatise of Human Nature 1. kirjan 3. osassa kappaleessa 12.) Tämä ajatus kausaalittomuudesta on nähtävissä nykypäivän tilastollisissa tutkimusmenetelmissä, kun puhutaan korrelaatioista. Korrelaatio tarkoittaa, että kaksi muuttujaa muuttuvat tietyssä suhteessa toisiinsa. Kuitenkin on muistettava, että korrelaatio ja kausaalisuhde eivät ole sama asia. Esimerkiksi vaikka tunteiden ilmaisun voimakkuus korreloi valtioiden bruttokansantuotteen kanssa, olisi selvää ettei bruttokansantuote yksinään selitä tunteiden ilmaisullisia sääntöjä (ks. Johdatus sosiaalipsykologiaan 1998: 170)

Empirismin seuraavana varteenotettavana eteenpäin viejänä voidaan pitää englantilaista John Stuart Milliä. (Huom! J. S. Milliä ei tule sekoittaa tiedemies James Milliin, joka on edellisen isä.) Tärkein Millin kirjoittama teos on System of Logic (1843), joka käsittelee mm. logiikkaa, induktiotodistusta, sekä näiden sovelluksia kieli-, ihmis- ja yhteiskuntatieteissä (Millin teoksessa termi ”ihmistieteet” on ”Moral Sciences”). Mill mukailee Humen kausaalikritiikkiä ja hyödyntää tätä metodologisena apuvälineenä. Tämä on huomattavissa hänen teoksensa kolmannessa kirjassa kappaleessa kymmenen, mm. seuraavassa katkelmassa:

”…when there are many influencing causes, no one of them greatly predominating over the rest, and especially when some of these are continually changing, It is scarcely ever possible to trace much a relation between the variations of the effect and those of any one cause as would enable us to assign to that cause its real share in the production of the effect. ”

Humelta lainaamansa kausaalikritiikin lisäksi Mill väittää, että ihmisluonto (human nature – lieneekö puhunut humanistisista tieteistä laajemminkin tässä yhteydessä?) on pätevä tarkan tieteellisen tutkimuksen kohde: ”Mitkä tahansa faktat, jotka seuraavat toisiaan, ovat itsessään sopivia subjekteja tieteelle, mikäli ne seuraavat toisiaan tiettyjen pysyvien lakien mukaan, vaikkakin voi olla, että noita lakeja ei vielä ole välttämättä löydetty” [System of Logic, 6. kirja, 3. kappale]

Teoksensa viimeisen osan seitsemännessä kappaleessa Of the Chemical, or Experimental, Method in the Social Sciences Mill esittää luonnontieteellistä metodia ja induktiotodistusta yhteiskunnan tarkasteluun. Millin ajatukset ja ehdotukset eivät ole hämmästyttäviä, ja ne löytävät vaikutteita ranskalaiselta Auguste Comtelta, jonka kanssa Mill kävi aktiivista kirjeenvaihtoa. Comte kirjoitti vuosina 1830-1842 valmiiksi kirjansa Cours de philosophie positive, ja Mill sai valmiiksi System of Logicin vuotta myöhemmin. Mill ei kuitenkaan koskaan pitänyt itseään positivistina, vaikkakin mainitsi Comten nimeltä System of Logicissa ja esitti samankaltaisia metodeja tutkia yhteiskuntaa kuin Comte.

Comte ja Mill kirjoittivat osittain päällekkäisistä asioista samoihin aikoihin, mikä selittyy heidän kirjeenvaihtonsa lisäksi osittain sillä, että Henri Saint-Simon oli vaikuttanut molempien ajatteluun. Saint-Simon oli sitä mieltä, että kaikki tieteet käyvät läpi tiettyjä kehitysvaiheita, jolloin ne puhdistautuvat kyseenalaisista menetelmistä ja muuttuvat positiivisiksi:

”Fysiologien (biologit) pitää ajaa keskuudestaan filosofit, moralistit ja metafyysikot, samalla tavalla kuin astronomit karkottivat astrologit tai kemistit karkottivat alkemistit”

- Revolution of Science s. 330, Harvard University Press 1985

Saint-Simon väitti, että myös politiikasta, moraalista ja filosofiasta tulisi positiivisia tieteitä. Näiden ajatusten välittyminen Comtelle oli ilmeistä, koska Comte toimi Saint-Simonen kirjurina ja sihteerinä. Comte ilmeisesti otti tehtäväkseen kehittää sosiaalitieteiden positiivisen vaiheen, sillä hän kehitti tieteen, jota nimitti itse sosiaalifysiikaksi. Comte itse asiassa otti positivismin eteenpäin välittämisen niin vakavasti, että perusti sen ympärille uuden uskonnon ja julisti itsensä sen paaviksi. Toiset ovat yksinkertaisesti sitä mieltä, että Comtelle puhkesi mielisairaus.

Sosiaalifysiikassa yhteiskuntaa tarkasteltiin positivistisesti ja perusoletuksena oli, että absoluuttista tietoa ei ole, vain relativistista (The Positive Philosophy vol. II: 178). Yhteiskuntaa tarkasteltiin siitä näkökulmasta, että siitä olisi löydettävissä yleisiä toiminnallisia säännönmukaisuuksia, jotka olisivat objektiivisia. Tarkastelussa piti kuitenkin Comten mukaan hyödyntää sitä ymmärrystä, että henkilökohtaiset poliittiset tai uskonnolliset mieltymykset eivät saisi vaikuttaa tarkasteltavaan kohteeseen; muutoinhan ei havaittu aines olisi objektiivista. Ohjeeksi objektiivisuuteen Comte tarjoaa myös sitä, että ”sosiaalifyysikko” pohtii, miten sen hetkinen poliittinen ilmapiiri vaikuttaa tieteen sen hetkiseen kehitykseen (The Positive Philosophy vol. II: 179). Tärkeintä on Comten mukaan kuitenkin se, että kuvaa havaintojaan rationaalisesti ja loogisesti antamatta yleisen mielipiteen vinouttaa havaintojaan. Vain havaittavat asiat saattoi raportoida.

Comtella oli kaksi apukäsitettä, staattisuus ja dynaamisuus, joita hän käytti kuvailemaan yhteiskunnan eri osia. Hän lainasi termit biologiasta. Staattisuudella hän tarkoittaa sosiaalisten instituutioiden toimintoja ja vastatoimintoja suhteessa toisiinsa, ei suhteessa muuttuviin historiallisiin olosuhteisiin. Sosiaalisten instituutioiden suhteita tarkasteltaessa on otettava huomioon koko yhteiskunnan rakenne ja tarkasteltava sitä suurena toiminnallisena kokonaisuutena. Dynaamisuus ilmeisesti tarkoitti sitten näiden instituutioiden muotoutumista suhteessa aikaan. Comte ja Mill molemmat vastustivat tilastollisten menetelmien soveltamista yhteiskunnan tutkimiseen. Mill oli sitä mieltä, että deduktio sopii etologian (tuolloin tiede, jonka tarkoituksena on selittää yksilöllisiä ja kansallisia eroavaisuuksia luonteenpiirteissä) tarkasteluun, mutta että yhteiskunnallisessa tutkimuksessa tilastoista tehdyt deduktiot olisivat vääriä. Tarkennuksena sanottakoon, että Mill piti oman aikansa tilastollista aineistoa ja menetelmiä riittämättömänä, mikäli sitä haluttiin soveltaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Comte väittää että tilastolliset todennäköisyydet eivät ole faktaa. Hän sanoo tilastollisten menetelmien soveltamisesta sosiologiaansa mm. seuraavaa: ”fanciful mathematical theory of chances” [Course of... 6. kirja 4. kappale]

1800-luvun lopulla oli vallalla spencer-darwinistinen oppi, joka hallitsi vertailevia yhteiskuntatieteitä, kuten antropologiaa. Tämä evolutionismiksi tai sosiaalidarwinismiksi kutsuttu suuntaus pohjautui tutkimusmenetelmään, jossa arvotettiin länsimainen yhteiskunta kehittyneimmäksi ja kaikkia muita yhteiskuntia verrattiin siihen. Tutkimusaineistona käytettiin mm. lähetyssaarnaajien ja kauppiaiden etnografiamaisia kuvauksia ja matkapäiväkirjoja. Sen lisäksi, että tutkimusmenetelmä perustui toisenkäden lähteisiin, se oli ajoittain saava jopa rasistisia piirteitä – olkoonkin, että jotkut harvat (esim. Wundt) uskoivat ihmiskunnan psyykkiseen yhdenmukaisuuteen. Tämä tutkimusmenetelmä, joka perustui ihmisten puolueellisiin havaintoihin, hyväksyttiin ilmeisesti jollakin kieroutuneella tavalla validiksi tutkimusmenetelmäksi. Ilmeisestikään Comten esittämät ajatukset positiivisesta arvovapaudesta eivät toteutuneet vielä tässä historian vaiheessa. Toisenkäden lähteiden käytön johdosta tätä tutkimusmenetelmää nimitettiin nojatuoliantropologiaksi.

Yhteiskunta tutkimuksen kohteena rupesi tässä vaiheessa muotoutumaan selkeästi omaksi tieteelliseksi suuntauksekseen. Ensimmäisiä ”oikeita” metodeja ja teorioita oli esitetty yhteiskunnan jäsentämiseksi. Positivismi oli ensimmäinen ideologinen/uskonnollinen suuntaus, joka mahdollisti sosiologiaksi nimitetyn tieteen synnyn. Positivismi siis esitti, että vain havaittavia asioita piti tutkia. Tämä asia aiheutti jonkin aikaa tiettyjä metodologisia hankaluuksia yhteiskunnan tutkimisessa, koska oli paljon ilmiöitä, jotka eivät varsinaisesti olleet konkreettisia.

Suurimpia käänteitä tähän tutkimukselliseen pulmaan on varmaankin tuonut Emile Durkheimin Sosiologian metodisäännöt (1895). Tässä teoksessaan hän sanoo, että sosiaalisia faktoja (kuten itsemurha tai ystävyys) on kohdeltava kuin ne olisivat esineitä. Niillä on jokin funktio, jota ne toteuttavat. Ne ovat olemassa oman funktionsa kautta ja esineluonteestaan johtuen ne ovat havaittavissa. Esimerkiksi ystävyyden funktiona voitaisiin pitää toisen tason sosialisaatiota, joka sitoo yksilön osaksi suurempaa yhteisöä, jolloin yksilöstä tulee yhteiskunnan jäsen. Ystävyyssuhteissa hän kykenee tarkkailemaan omaa itseään suhteessa toisiin ihmisiin. Subjekti pystyy puhumaan ja keskustelemaan, sekä kehittelemään tätä kautta ajatuksiaan ja mielipiteitään. Mary Douglasin mukaan ystävyys on todennettavissa arkielämän rituaaleissa, kirjeissä, postikorteissa ja halauksissa. Näistä rituaaleista Douglas puhuu sosiaalisena todellisuutena (Douglas 2003: 118). Nykypäivänä ystävyys varmaankin näkyisi jollakin tavalla mm. puhelinlaskun euromäärissä (harva varmaankaan kirjoittaa tekstiviestejä tarkoituksella tuntemattomille).

Postikortit ja puhelinlaskut ovat sellaisia asioita, joiden tarkkailussa mm. Mill ei olisi nähnyt mitään yhteiskunnallisella tasolla kelpaavaa tutkittavaa (ks. yllä etologia ja deduktio). Sosiaalisen faktan käsite antoi esineluonteen ilmiöille, jotka eivät ole suoranaisesti materiaalisia, mutta kuitenkin havaittavia. Ensimmäistä kertaa Durkheim sovelsi menetelmäänsä Itsemurha-teoksessaan (1897). Koska deduktio oli tehty validiksi, esitettiin myös perusteellisia tilastotieteellisiä selityksiä väitteiden tueksi. Deduktion validiksi tulemiseen vaikutti 1800-luvun lopulla mm. se, että kiinnostuttiin kaiken mittaamisesta. Fysiologinen psykologia oli mm. yksi uusi tieteellinen suuntaus, joka kehittyi mm. Wilhelm Wundtin ansioista. William Jamesin The Principles of Psychology-teoksessa (1890) kerrotaan Wundtin laboratoriossa suoritetuista reaktioaikamittauksista, jonka tulokset on esitetty taulukkomuodossa (s.524). 1800-luvun aikana intouduttiin jopa mittaamaan kallojen tilavuuksia ja nenien pituuksia ja näitä mittauksia käytettiin tukemaan virheellisiä päätelmiä siitä, miten jotkut rodut ovat kauniimpia tai ylempiarvoisia kuin toiset. Isomman kallon nähtiin johtuvan isoista aivoista, jotka puolestaan kertoivat älykkyydestä. Ilmeisesti tällaisten päätelmien virheellisyydestä oli Mill ollut huolissaan kritisoidessaan kausaalisuuden soveltamista ihmistieteisiin.

Max Weber oli ensimmäisiä sosiologeja, jotka rupesivat vastustamaan ajatusta, että yhteiskunnasta olisi löydettävissä objektiivisia lainalaisuuksia. Hänen mielestään ns. hermeneuttinen (~ymmärtävä) lähestymistapa oli positivismia hedelmällisempi tapa lähestyä yhteiskuntaa tutkimuksellisesti. Tätä ymmärtävää selitystapaa Weber on soveltanut mm. kuuluisassa teoksessaan Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki. Teoksessa Weber yrittää ymmärtää sitä, miten kapitalismin kehitykseen on suuresti vaikuttanut autoritäärinen kristillisyys. Weber kumosi kokonaan Comten väitteen siitä, että yhteiskunnasta pitäisi löytää lainalaisuuksia, hän määritteli sosiologian tieteenä uudestaan: ”Sosiologia on tiedettä, joka tähtää sosiaalisen käytöksen tulkitsevaan ymmärtämiseen, jotta saadaan selville sen syyt, sen kehityksen suunta ja sen vaikutukset” [Coser 1977: Masters Of Sociological Thought]

Weberin ymmärtävä lähestymistapa yhteiskunnallisiin ilmiöihin on historiaansa verrattuna radikaali. Weberille kausaalisuhteesta tuli välttämättömyys metodologisena työkaluna, ja hän oli sitä mieltä, että tieteessä ei ole mitään jumalaista tai pyhää. Weber tarttui myös Durkheimin ideaan sosiaalisista faktoista ja sanoi, että ne ovat samalla älyllisiä faktoja, joita voidaan tulkita suhteessa niiden esiintymisympäristöön. Hän käytti tätä perustelua pohjanaan väittäessään, että positivismi ei kelvannut ihmisten tutkimiseen, sillä missään vaiheessa ei ollut osoitettu, että ihmiset noudattaisivat jotakin tiettyjä luonnon lakeja toimiessaan sosiaalisessa ympäristössä. Ihmiset noudattivat käyttäytymisessään taipumuksia, jotka olivat kulloisenkin sosiaalisen ympäristön ohjaamia. Esimerkiksi protestanttisen kasvatuksen saaneet ihmiset tekivät hullun lailla töitä selvittääkseen, oliko jumala määrännyt heidät kadotukseen vai pelastukseen. Weber ei ollut kuitenkaan ollut sitä mieltä, että ihminen toimisi aina 100%:lla varmuudella jollakin tietyllä tavalla. Weberille kausaalisuhde oli enemmänkin todennäköisyyksiä siitä, että jokin asia seuraa toista eikä sitä, että kausaalisuus olisi joka kerta toteutunut. Kausaalisuhde oli sitä, että joistakin yleisistä taipumuksista seurasi jollain todennäköisyydellä jokin toinen yleinen taipumus. Yleisten taipumusten johdosta ei koskaan voinut sanoa, että joku yksi asia olisi saanut aikaan jonkin toisen asian. Esimerkiksi luterilais-kalvinismi oli yksi syy monista, joka aiheutti kapitalismin kehityksen länsimaissa, jossa oli sopivat edellytykset sen kehittymiseen. Mutta vaikka edellytykset olivat sopivat, ei kapitalismi olisi välttämättä kehittynyt, ellei ihmisten persoonallisuuksia olisi muokattu siihen sopivaksi.

Yhteiskuntia on historian kuluessa tarkasteltu monesta näkökulmasta, useampien eri suodattimien läpi. Kuitenkin 1800- ja 1900-luvun taitteessa kehittyneet menetelmät ovat nykyisellään vieläkin jossain muodossa käytössä. Eräs näistä on psykoanalyyttinen koulukunta. Psykoanalyysi kehittyi Sigmund Freudin johdolla yleiseksi ihmistä selittäväksi teoriaksi. Mikä tahansa ihmisen tekemä on analysoitavissa psykoanalyysin keinoin. Psykoanalyysin perusajatus pohjautuu siihen, että ihminen toimii tiedostamattomien impulssien ja viettien ohjaamana. Tiedostamattomalla on kuitenkin oma logiikkansa ja omat muotoutumisensa vaiheet, jotka ovat kiinteästi yhteydessä ihmisen psykoseksuaaliseen kehitykseen. Antropologisen tutkimuksen kannalta Freudin keskeisin teos on Toteemi ja tabu vuodelta 1913. Tässä teoksessaan hän käy läpi erilaisia etnografisia aineistoja ja analysoi vieraiden (totemististen) kulttuurien muodostumista ja tabun vaikutusta ihmiseen psykoanalyyttisen viettiteoriansa pohjalta. Teoksen lähdeluettelosta löytyykin monia antropologian suurnimiä: E-B Tylor, Edward Westermarck, Friedrich Max Müller, James Frazer, Adolf Bastian, Émile Durkheim ja Lewis Henry Morgan. Freud esittää todisteluita siitä, miten toteemi korvaa uskonnollisia ja yhteiskunnallisia instituutioita ns. villien yhteiskunnassa.

Freudin mukaan yhteiskunnan kulmakivenä on toteemi, koska se symboloi isällistä valtaa yhteiskunnan jäseniä kohtaan. Tässä mielessä Freudin teoria on varmastikin saanut vaikutteita Durkheimilta, sillä tämä etsi toteemille (sosiaalinen fakta) funktiota. Siinä missä Freudin villit toteemia palvoessaan osoittavat pelkoa isäänsä kohtaan, Durkheimin villit palvovatkin toteemia tai jumalaa palvoessaan todellisuudessa yhteiskuntaa (sen moraalisia ja sanktiollisia järjestelmiä). Freudin näkemys menee ehkä vain astetta syvemmälle, kunnioitus yhteiskunnan auktoriteettia kohtaan juontaa juurensa lapsuuden oidipuskompleksista. Oidipuskompleksin läpikäydessään lapsen on alistuttava isänsä valtaan, koska ei voi voittaa äitiä itselleen. Se mikä päällisin puolin saattaa näyttää irrationaaliselta puupölkyn kumartamiselta, onkin funktionaalinen tapahtuma, jonka juuret ovat ihmisen tiedostamattomassa. Ihminen oppii kunnioituksensa yhteiskuntaa kohtaan oppimalla ensin nöyrtymään isänsä edessä.

Psykoanalyysi ja libidon purkautumista (=tarpeiden täyttymystä) koskevat teoriat, durkheimilainen funktionalismi ja Wundtin kansainpsykologiset teoriat vaikuttivat kaikki puolalaisantropologi Malinowskin ajatteluun. Malinowski huomasi kenttätyömatkallaan Trobriand-saarilla, että voidakseen ymmärtää paikallista kulttuuria hänen oli opittava ymmärtämään sitä sisältä käsin; opittava paikallisten kieltä ja havaittava maailmaa niin kuin he sitä havaitsivat. Samalla havainnoista tuli staattisia ja ahistoriallisia, ne eivät ottaneet huomioon, miten oli tultu tähän tilanteeseen, jossa yhteiskunta jäsennettiin tietyllä tavalla. Malinowskin suurin ansio olikin lähinnä yksityiskohtaisen kenttätyömetodin kehittäminen. Työmetodin ehdottomasti suurin etu oli Weberinkin toitottama ymmärrys tutkimuskohdetta ja sen maailmankuvaa kohtaan. Malinowski korosti sitä, miten jokaisella yhteiskunnan osalla oli funktio, ja usein se funktio oli jonkin tarpeen tyydyttäminen (purkautumistien tarjoaminen libidolle). Hän rakensi tarvehierarkiamallin, jossa esitteli erilaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden funktioita eri tarpeiden tyydyttymiseen.

Malinowskin kenttätyömenetelmää nimitetään nykyään osallistuvaksi havainnoinniksi ja siitä on tullut myös yksi sosiologian ja sosiaalipsykologiankin hyödyntämistä metodeista ymmärtää yhteiskuntaa. Eräs erinomainen esimerkki osallistuvan havainnoinnin soveltamisesta on sosiologi Erwin Goffmanin suorittama kenttämatka Shetlannin saarille. Goffman kehitti ns. teatterianalogian, joka on viitekehys sosiaalisten tilanteiden jäsentämiseen. Tämän analogian Goffman esittelee teoksessaan Presentations of Self in Everyday Life. Tuossa teoksessa Goffman käyttää teoriansa tueksi juuri noita Shetlannin saarilta tehtyjä havaintoja.

Tämä pitkä kehityskaari, jonka aikana yhteiskuntatieteet ovat eriytyneet oikeutetusti omaksi tieteekseen, on ollut monimutkainen ja monivaiheinen. Yhteiskuntatieteet ovat muuttuneet sanahelinästä pseudoluonnontieteeksi ja ovat tästä vielä kehittyneet eteenpäin luoden omat mittalaitteensa tutkia omia tutkimuskohteitaan. Tähän pisteeseen ei kuitenkaan olisi päästy, ellei useita hukkareissuja sekä räikeästi virheellisiä päätelmiä ja toteamuksia olisi tehty. Olennaisinta on mielestäni huomata se, että kukaan yksittäinen henkilö ei ole yksinään luonut yhteiskuntatieteitä saatikka kehittänyt sen menetelmiä. Kaikki partasuut ainakin 1920-luvulle asti, johon tarkasteluni lopetan, ovat aina eläneet omassa poliittisessa ilmapiirissään ja olleet kahlittuja oman aikansa kieleen ja sen ajattelutapoihin. Pitää ottaa huomioon, että se tarkastelunäkökulma, josta tarkastelemme menneiden aikojen teorioita, ei välttämättä ota huomioon sitä, että yhteiskuntatieteilijät ovat teorioillaan saattaneet omana aikanaan tarkoittaa jotain muuta kuin mitä me niillä nykyisellään ymmärrämme.

Platonin ja Kungfutsen ajoista mikään ei ole siinä mielessä muuttunut, että nämäkin teesit, antiteesit ja synteesit ovat muodostuneet vuoropuhelussa. Vaikkakaan dialogia ei ole välttämättä käyty omien aikalaisten kanssa, on sitä silti käyty siinä mielessä, että on kyetty jatkuvasti yhä tarkempaan tieteelliseen ilmaisuun karsimalla ylimääräisiä aineksia (metafyysistä sanahelinää) pois diskurssista.

Toisaalta asiat ovat muuttuneet radikaalisti. Tiedon määrä on kasvanut ylettömäksi. On mahdotonta, että yksi ihminen voisi hallita koko tieteen kenttää, kuten Aristoteles tai Mill. Yhteiskunnallinen tieto ja yleiset taipumukset alkavat monimutkaisuudessaan muistuttaa teoreettista fysiikkaa, kun pyritään luomaan jatkuvasti holistisempaa kuvaa ymmärtää yhteiskuntia. Nykyisellään on vain ymmärretty se, että ihmisten muodostama sosiaalinen todellisuus vaatii sosiaaliseen todellisuuteen rakennetut abstraktit tulkintakehykset, jotta siitä saataisiin jotain mielekästä irti. On myös todettava, että yksikään viitekehys ei yksinään ole riittävä yhteiskunnan tarkasteluun, sillä eri viitekehykset toimivat kuin erilaiset mikroskoopin linssit. Niillä saadaan esiin eri asioita. Siksi niitä on hyvä yhdistellä ja kalibroida jatkuvasti uudelleen, sillä se ympäristö johon edelliset mittalaiteet on suunniteltu muuttuu jatkuvasti – toisin kuin fyysinen todellisuus.

Vaikkakin nykypäivänä positivismi on esitetty kestämättömäksi tavaksi tarkastella yhteiskuntaa, se on silti ollut merkittävä oppisuuntaus. Merkittävää on, että positivismin aikakautena huomattiin, että yhteiskuntaakin voi tutkia. Huikealla tavalla rohkeaa oli myös ajatella, että siihen voitaisiin soveltaa luonnontieteellisiä menetelmiä. Toisaalta tämä on ymmärrettävää, koska parempia metodeja ei vielä tuolloin ollut. Positivismin kritisoiminen nykypäivänä olisikin naurettavan helppoa, sillä saatavilla on monia tieteenfilosofisia tekstejä, joissa tähän on käsitteelliset työkalut. Hankalampaa onkin kuvitella, millaista on ollut elää juuri tuolloin, kun keksittiin tutkia näkymätöntä. Ihminen tutkii nykyään sellaisia asioita kuin ”prosessit”, ”struktuuri”, ”dynamiikka”, ”kognitio”, ”kehitys” tai ”sosiaalinen fakta”. Mikä työ onkaan monilla ihmisillä ollut siinä, että on voitu hyväksyä nuo termit erillisiksi kaikista kummituksista, peikoista, menninkäisistä ja jumalasta. Yhteiskunta prosesseineen, struktuureineen ja sosiaalisine faktoineen on nykyään yhtä olemassa oleva asia, kuten fotonit ja gravitonit fysiikassa.

On mielekästä, että yhteiskuntatieteiden ei tarvitse perustella enää olemassaoloaan luonnontieteille. Olisikin typerää nykypäivänä sortua luonnontieteelliseen sudenkuoppaan ja perustella reduktionistisesti yhteiskunnallisen tason ilmiöitä, kuten sotia tai kaupankäyntiä vain kemiallisella epätasapainolla aivoissa. Yhteiskunnan hahmottamisesta kokonaisprosessina on tullut oma älykkyydenlajinsa.

Lähteet:

• Luentomuistiinpanot, luennon aikana jaetut monisteet, kotiläksyt ja luentoihin liittyvät tekstit.
• Cohen Bernard I. 1985. Revolution in Science USA: Harvard University Press
• Comte, Auguste 2000. The Positive Philosophy, Translated by Harriet Martineu, Batoche Books, Kitchner (.pdf-tiedosto)
• Coser, Lewis A. 1977. Masters of Sociological Thought. USA: Harcourt Brace Jovanovich Inc
• Durkheim, Emil 1895. Sosiologian metodisäännöt, suomennettu 1977. Helsinki: KK laakapaino 1982
• Freud, Sigmund 1913. Totem and Taboo. Routledge Classics, London: Routledge 2002
• GoffmanErving, 1959. Presentations of Self in Everyday Life USA: Anchorbooks Doubleday 1991
• Platon n.400-300e.a.a. Valtio. Keuruu: Otavan Kirjapaino 1999
• Weber Max, 1920 (alun perin kaksi artikkelia 1905). Protestant Ethic And The Spirit of Capitalism, Routledge Classics, London: Routledge 2002

Nettilähteet:

• Kungfutselaiset kirjoitukset
• Mill, John Stuart, System Of Logic, 1843
• Hume, David 1739. A Treatise of Human Nature

Maaliskuussa 2004, Michael Laakasuo